Tähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas nimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja lohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera oli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka huomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.
Pappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän Katarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi rakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät vain hänet.
Molemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin lehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat parhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi sisarelleen: "Meidän täytyy pian laittaa häitä!"
"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö syöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi mennä naimisiin."
"Hän aikoo mennä."
"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?"
"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik
Niilonpojan tekevän niin."
"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa."
"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha…"
Muori tuijotti hämmästyksissään häneen. "Keneen, kaikkien pyhien nimessä olet iskenyt silmäsi?"