Silloin oli taistelu sillä taholla ratkaistu. Antti Lennartinpoika otti suurimman osan ratsuväkeään ja laski täyttä laukkaa pikku sillalle. Siellä oli taistelu kuumin. Herttua ei ottanut siihen osaa, vaan johti sitä suurella viisaudella. Sigismundin väki oli tottuneita muukalaisia palkkasotureita ja herttuan ainoastaan rahvaan miehiä eri seuduilta. Mutta he taistelivat hurjalla urhoudella, vimmatusti teurastivat he vihollisiaan, ja Antti Lennartinpojan jouduttua avuksi lähtivät puolalaiset kauttaaltaan pakoon.
Taistelu oli siten ratkaistu, sillat olivat herttuan vallassa ja tie kaupunkiin oli avoinna hänen edessään.
Sigismund ei ollut persoonallisesti ottanut osaa taisteluun, mutta kaupungissa oli hän pelottomasti seissut kuulasateessa rohkaistakseen omiaan. Pakenevat sotamiesjoukot, veriset, silvotut päälliköt, joita kannettiin pois, sanoivat nyt hänelle, että taistelu oli menetetty. Ja hätääntyneitä katseita luotiin häneen kaikilta puolin. Ainoastaan ruotsalaiset herrat, jotka sovinnonteossa pelkäsivät pahimmin joutuvansa alakynteen, puhuivat innokkaasti, että voitto oli varma, jos taistelua jatkettiin.
Mutta ennenkuin kuningas oli ehtinyt tehdä päätöstään, saapui muutamia päälliköistä, jotka selittivät sotaväen puolesta, että he yksimielisesti kieltäytyivät enää panemasta alttiiksi henkeään ja esittivät, että hänen majesteettinsa suostuisi sovintoon.
Nyt ei ollut muuta keinoa kuin alistuminen. Arvid Svan, vanha kunnon aatelismies, lähetettiin viemään siitä viestiä herttualle. Jännityksellä odotettiin, mitä herttua oli vastaava. Vaatiko hän kenties allekirjoitusta mokomaan paperiinsa?
Vihdoin saapui Arvid Svan — allapäin. Uteliaina hänet ympäröitiin.
"Herttuan vaatimukset ovat ankarat", aloitti tämä. "Hän tahtoo, että herrat Eerik Sparre, Kustaa ja Sten Banér, Ture Bjelke ja Yrjänä Posse jätetään hänen käsiinsä."
Muutamien minuuttien ajan vallitsi huoneessa haudanhiljaisuus. Mutta sitten käytiin kuninkaan kimppuun rukouksin, ettei hän jättäisi viholliselle uskollisimpia alamaisiaan. Kuningas kuunteli kärsivällisesti, puristeli herrojen käsiä, vakuutti heitä suojeluksestaan ja lupasi seuraavana päivänä lähettää sukulaisensa Badenin rajakreivin ja Eerik Brahen herttuan kanssa neuvottelemaan.
Varhain seuraavana aamuna otti herttua vastaan lankonsa, rajakreivin, ja kreivi Eerik Brahen.
"Teitä kohtaan, Eerik kreivi", sanoi hän, "en kanna vihaa sydämessäni, sillä olette samaa uskoa kuin kuningaskin ja olette toiminut omantuntonne mukaan. Mutta niin ei ole toisten viiden laita, ja jollei kuningas luovuta heitä hyvällä, niin on täällä kyllä miehiä, jotka noutavat isänmaan viholliset, kavaltajat, keskeltä kuninkaan sotajoukkoa."