"En viihdy oikeastaan missään, sittenkun minut vietiin pois omasta maastani", sanoi kuningatar puoleksi itsekseen. "Mutta jaksaisin kuitenkin elää, jos minulla olisi pikku tyttöni suudeltavana ja hyväiltävänä."
"Puolalaiset olivat julmia, kun eivät antaneet sinun ottaa häntä mukaasi."
"Tuskin tiedän, olisinko tahtonut häntä tuodakaan tähän kylmään, ikävään maahan."
"Niin, tähän vuodenaikaan. Mutta näkisitpä pohjolan kevätpuvussaan, kun leudot tuulet humisevat ja purot pulppuavat kunnailta laaksoihin, kun vuokot pilkistävät vaaleanviheriästä, mehevästä nurmesta ja puiden lehtisilmikot puhkeavat… vastaasi lehahtaisi niin huumaava lemu havumetsistämme, ja kuulisit lintujen liverryksen, joka… ei, pohjola on ihanin maanääri maailmassa!"
"Sen saattaisi uskoa sinua kuunnellessaan…"
"Ja kesämme sitten tuhansine metsäkukkineen, tai kun viljavainiot aaltoilevat tuulessa ja kosket kohisevat piiskuttaen valkoista vaahtoaan… sitä ei voi ikinä unhoittaa."
"Mutta kun rakastat maatasi niin suuresti, täytyy sinun myös voida ymmärtää minun ikäväni ihanaan Itävaltaan, jonne lapsuudenunelmani jäivät. Siellä elin hellimmän rakkauden säteilyssä… tunsin kuuluvani kotimaani hyvään, lapsellisen iloiseen kansaan, ja se rakasti, palvoi minua… ja sitten temmattiin minut kuudentoistavuotiaana pois kaikesta tästä."
"Temmattiin pois? Tuntuu kuin pitäisit suurenakin onnettomuutena joutumistasi veljeni puolisoksi."
"Onnetonta onkin joutua avioliittoon niin nuorena, lastenkamarista morsiustuoliin ja vieraan miehen syliin… En ole koskaan saanut olla nuori!"
"Ei taida olla mikään onni olla kuningattarenakaan", tuumi Anna neiti.