Sigismund puolestaan ei taipunut. Häntä piti verkoissaan pelätty ja vihattu paavin lähettiläs, jonka hän vastoin kaikkien neuvoja oli tuonut mukanaan jesuiittoineen ja munkkeineen. Kaikista esityksistä huolimatta kieltäytyi hän vahvistamasta papiston erioikeuksia ja Upsalan päätöksiä, joiden painaminen ja levitys myös kiellettiin.
Puolalaiset, itävaltalaiset ja italialaiset ympäröivät alinomaa kuninkaan persoonaa. He katselivat ylväällä halveksumisella kylmää, köyhää Ruotsia, ja heidän käsityksensä omisti pian kuningaskin; mitä tarvitsi hänen välittää aateliston ja pappien tahdosta ja toiveista.
Niinpä kerrankin, kun neuvosto pyysi hänen allekirjoitustaan erääseen tärkeään paperiin, antoi hän sen virua pöydällään, ja vasta useain muistutusten jälkeen lähetti hän sen takaisin — allekirjoituksetta.
Sellainen menettely loukkasi Ruotsin ylpeää aatelia; heitä liikutti vähät, vaikka kuninkaan suosikit olivat ylpeitä ja koppavia, mutta Sigismundin itsensä täytyi muistaa mihin hän oli velkapää Ruotsin aatelia kohtaan… jos hän unhoitti sen jo nyt, mitä olikaan silloin odotettavissa tulevaisuudessa?
Sellaisissa olosuhteissa herttuan asiat paranivat paranemistaan, mutta yhä häntä pelättiin.
Hovi joutui yhä enemmän ymmälle; kaikkialta kuului vain suuria vaatimuksia, mutta ei näkynyt myöntyväisyyden merkkiäkään.
Sigismundin etevin puolalainen neuvonantaja, Tarnovski, oli sairauden tähden jäänyt jälelle Tukholmaan, mutta kun hän sai tietää, millä kannalla asiat olivat Upsalassa, riensi hän sinne.
"Mitä meidän on tehtävä?" huusi Malaspina häntä vastaan melkein epätoivoissaan.
"Kertokaa minulle kaikki!"
Lähettiläs kertoi, ja tällöin mainitsi hän monet kerrat herttuan.