Neuvosto oli pelännyt herttuaa, ja lujalla tahdollaan oli Kaarle saanut hyväksytyksi Upsalan päätökset.
Sigismund ei ollut ryhtynyt mihinkään uskottujensa, Malaspinan, sihteeri I. Bultin ja Tarnovskin kanssa. Nämä neuvoivat taipumaan olosuhteiden pakosta, aina siinä takatarkoituksessa, että mitä annettiin toisella kädellä, se saatettiin toisella ottaa takaisin. Kunhan vain olisi päästy herttuasta, kylläpähän sitten aina neuvoston kanssa selvittäisiin!
Neuvoston joukossa oli kuninkaalla vain yksi ainoa ystävä, Klaus Fleming. Hän oli mainio sotapäällikkö, ovela ja tarkka suunnittelemaan, mutta samalla kursailematon ja karkea koko olemukseltaan. Kun hän oli lisäksi luihu luonnoltaan, miellytti häntä seista kuninkaan ja hänen katolisen joukkionsa suojelusmuurina. Heidän ei auttanut muuta kuin turvautua kaikessa häneen, joka tunsi ruotsalaiset olosuhteet.
Kuningas, Malaspina, Tarnovski, kaikki kääntyivät hänen puoleensa, ja hän osasi tehdä itsensä välttämättömäksi kaikille. Malaspina neuvotteli hänen kanssaan, ja Klaus herra, joka oli herttuan verivihollinen, sanoi, että kunhan vain siitä "pirusta" vapauduttiin, saatiin tehdä mitä tahdottiin. Hän meni takuuseen, etteivät neuvosherrat sitten uskaltaneet hiiskahtaakaan.
Ja tästä rauhoittuneena päätti pappisvaltias antaa roomalaisen kirkon siunauksen virrata tulvanaan kerettiläisten maahan. Sigismund antoi heti suostumuksensa, hän oli pakoitettuna tehnyt sitoumuksensa eikä ottanut sen rikkomista niin tunnolleen.
Lofön kirkko vihittiin heti katoliseen jumalanpalvelukseen; Tukholmassa ostettiin tähän tarkoitukseen suuri talo, Vadstenan luostariin vihittiin uusi abbedissa ja kaikki poistetut katoliset menot otettiin jälleen käytäntöön. Tukholman linnankirkko jätettiin katolisten pappien huostaan, ja muissa pääkaupungin kirkoissa häirittiin monin tavoin luterilaista jumalanpalvelusta. Siitä valitettiin kuninkaallekin, mutta hän antoi ainoastaan kierteleviä tai äreitä vastauksia.
Pääsiäisen lähetessä tahdottiin yleisölle tarjota jotakin uutta. Haalittiin sieltä täältä kokoon kaksitoista ryysyistä kerjäläistä, jotka olivat edustavinaan kahtatoista opetuslasta. Ja linnankirkossa kuningas sitten pesi ja kuivaili heidän jalkojaan. Tämän vanhan tavan oli osoitettava kansalle, kuinka nöyrä ja kristillismielinen heidän kuninkaansa oli. Kerjäläiset olivat tyytyväiset runsaaseen ateriaan, jonka saivat palkakseen, mutta yleisössä ilveily herätti naurua.
Mutta Malaspina tahtoi tehdä valloituksiaan rynnäköllä, ja sentähden annettiin isku toisensa jälkeen. Pitkänäperjantaina haudattiin vanhan tavan mukaan puukuva, joka edusti Kristuksen persoonaa. Papit toimittivat nämä pyhät maahanpaniaiset suurella juhlallisuudella, lauluin ja suitsutuksin, ja suunnattomat kansanjoukot virtailivat katselemaan.
Nyt alkoivat jo pormestarit ja raatimiehet heristellä korviaan. Tämä meni melkein liian pitkälle.
Mutta ei mitta ollut täysi vieläkään.