Sen jälkeen päätettiin, että oikeudenkäynti neuvosherroja vastaan oli lykättävä ensi valtiopäiviin, niin että vieraat lähettiläät, jotka Sigismund oli kutsunut tässä asiassa tuomitsemaan, saisivat aikaa tulla Ruotsiin. Lopuksi julistettiin herttua uudestaan valtionhoitajaksi ja päätettiin tarpeen vaatiessa ase kädessä pakoittaa Viro ja Liivinmaa kuuliaisuuteen.
Kaikki suomalaiset läänitysherrat ja ne, joille koitui yksityistä etua Sigismundin puolustamisesta tai jotka olivat katolisen vaikutuksen alaisina, tekivät voitavansa herttuaa vastustaakseen. Ja vaikkei heillä yhteensäkään ollut sitä pontta, mikä Klaus Flemingillä oli yksinään, pystyi heidän suuri joukkonsa kuitenkin pitämään maata alituisessa kuohumistilassa.
Sigismundin välinpitämättömyys Suomen oloista, vanha rakkaus Ruotsiin ja kenties enimmän katolisen opin levittämisen pelko oli saanut suomalaisten mielet yleensä epäröivälle kannalle. Tahdottiin saada selville mitä Sigismund oikeastaan kantoi kilvessään.
Turun linnanpäällikkö Arvid Stålarm oli yhtä horjuvainen kuin ennenkin. Yhtenä hetkenä hän innotellen vannoi elävänsä ja kuolevansa Sigismund kuninkaan puolesta, kuten uskollinen alamainen konsanaan; toisena näytti hänestä niin heikko ja tahdoton kuningas, joka antoi katolisten neuvonantajain johtaa itseään, vievän maan perikatoon, ja silloin hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Useimmiten hän kuitenkin teki pilaa omista epäilyksistään, nauroi ja joi ja oli mitä rakastettavin isäntä ja hauskin seuramies.
Pidettiin selvänä, että herttua aikanaan oli tuleva Suomeenkin, ja Arvid Stålarm vakuutti kiemurtautuvansa hänen käsistään, kuinka ovela mies hän mahtoi ollakin. Jos häneltä kysyttiin, kuinka hän aikoi menetellä, ei hän sanonut tietävänsä sitä vielä itsekään, mutta hän tunsi sen kyllä onnistuvan. Ja niin laati hän taitavan puolustussuunnitelman, joka sai päällystönkin hyväksymisen.
Eräänä päivänä ratsasti Stålarm pois kenenkään tietämättä mihin.
Matkan määränä oli Kuitian kartano, johon hän meni Juhana Flemingiä tapaamaan.
Tälle oli vierailu oikea yllätys, mutta Stålarm syleili häntä ja kysyi hänen äitiään ja tytärtään.
Juhana vastasi, että he sillä haavaa oleskelivat Tanskassa ja että hän oli aikonut mennä sinne jälestä.
"Silloin on sinun käytävä myös Elinan luona", huudahti Stålarm. "Hän on jäänyt Ruotsiin ja kaipaa sinua."