"No, entäs sitten?"
"Ah, teidän armonne, hän itki ja oli aivan epätoivoissaan, ja minä puhuin hänelle lohdutuksen sanoja niin hyvin kuin voin. Kamariherra oli siellä tänään jälleen, mutta ei yksin…"
"Kuningas?"
"Kietoutuneena suureen vaippaan. Hän oli tarttunut Sigridin käteen ja painanut sormuksen hänen sormeensa."
"Oliko sulhanen läsnä?"
"Ei, mutta Sigrid on sitten puhunut siitä hänelle."
"Jumalan kiitos, silloin ei hän ole hukassa!" huudahti Anna. "Tahdon ottaa hänet tänne. Hän saa nähdä, minkä arvoinen on se kasinkulta, jota sanotaan kuninkaalliseksi onneksi. Kenties saan hänet parempiin ajatuksiin. Seuratkaa minua, lähden heti." Yhtä nopsana päätöksissään kuin toimissaankin pani Anna heti aikeensa toimeen.
Hänen saapumisensa herätti tavatonta hämmästystä, kenties enimmän siksi, että Jonas mestari seurasi hänen mukanaan. Oliko tämä kenties kertonut prinsessalle?
Anna näki, että Sigrid oli itkenyt. Vanhuksen kasvot hehkuivat vihasta, nuoren mestarisällin kasvot olivat surun synkistämät.
Naisellisella vaistolla ei hän ollut mitään näkevinään. Kyseli vain kelloja, jätti muutaman korjattavaksi ja pani pian koko talon liikkeelle.