Hänen herättyään oli kaikki ennallaan. Hän lepäsi nojatuolissa ja olisi luullut nähneensä unta, jollei pikari olisi ollut pöydällä.
Hän, Konstantia, hän se siis rakasti häntä ja loitonsi kaikki muut sydämet. Niin, hänkin rakasti Konstantiaa eikä oikeastaan ollut koskaan rakastanut ketään muuta. Mutta miksei Konstantia ollut nähnyt häntä, mikä onni olisikaan ollut kohdata hänen katseensa.
Hän soitti kiihkeästi. "Pyydä legaattia heti tulemaan tänne", sanoi hän palvelijalle.
Malaspina tuli ja näytti aivan kuin elävältä kysymysmerkiltä.
"Malaspina, ainoa todellinen ystäväni!" huudahti kuningas häntä syleillen. "Olen nähnyt hänet, ainoan, jota rakastan."
"Kuninkaani puhuu arvoituksia", vastasi jesuiitta lempeästi.
"Konstantia, suloinen Konstantiani! Ah, sinä et tiedä, kuinka hän minua rakastaa."
"Arkkiherttuatar, oliko se hän?"
"Hän eikä kukaan muu." Hän kertoi näystään ja lisäsi: "Kirjoitan hänelle jo tänään. Minun pitää nähdä hänet pian, hyvin pian. Oi, saisinpa sulkea hänet syliini, ainoastaan pidellä hänen kättään."
"Kirjoittakaa hänelle jo tänään."