Hetken kuluttua hän heräsi hiljaiseen soittoon, joka ei tullut miltään varmalta taholta, liitelihän vain ilmassa ympärinsä. Mutta nyt oli huone melkein pimeä, hän ei voinut eroittaa mitään esineitä.
"Juo!" kuiskasi ääni hänen vieressään, ja pikari pantiin hänen käteensä.
Hän tunsi Malaspinan äänen ja tyhjensi epäröimättä pikarin.
"Hyvästi, en saa viipyä kauemmin. Jumala suojelkoon Puolan kuningasta ja kuulkoon hänen ja minun rukoukset", kuiskattiin hänen korvaansa, ja sitten oli kaikki hiljaista.
Sigismund tunsi sanomatonta mielihyvää. Kaikki pelko oli kadonnut, hän tunsi, että jotakin oli tulossa. Mutta mitä, mitä? Silloin selvisi hänelle kaikki, ja hän oli olevinaan kukkashuoneessa, jossa hänellä oli kerran Konstantian kanssa ollut yksi elämänsä suloisimmista hetkistä. Konstantia istui siellä penkillä, hänen silmänsä olivat kohotetut ylöspäin, ja hän näytti olevan suruissaan.
Koskaan ei hän ollut Sigismundista näyttänyt niin viehättävältä, niin hurmaavalta.
"Konstantia!" huusi hän ja kurotti käsivartensa kaunista näkyä kohden.
Mutta Konstantia ei varmaankaan ollut kuullut häntä, koska otti vain kirjeen, jota kantoi povellaan, ja painoi sen intohimoisesti huulilleen. Vihdoin hän avasi sen ja luki.
Se oli hänen, Sigismundin, kirje, hän tunsi sen, ja kun hän näki Konstantian itkevän, itki hän itsekin. Luettuaan Konstantia taittoi kirjeen laskoksilleen ja pani uudestaan povelleen, kurotti käsiään ja kuiskaili itsekseen: "Sigismund, Sigismund!"
"Konstantia!" Hän tahtoi, mutta ei voinut nousta. Tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet halvatut. Hänen ympärillään oli jälleen pimeää, hän vaipui nojatuolin selustaa vasten ja nukkui sikeästi.