Erika parka vapisi kuin haavanlehti. Hän ei uskaltanut lähteä tiehensäkään.
"Kaunis nainen, tiedätkö, kuinka kauan sinun täytyy olla tässä valepuvussa?" kysyi kuningas.
"En, sitä en tiedä", sanoi Erika ja vetäytyi hieman takaisin.
"Elä pelkää mitään, minusta ei sinussa ole enää mitään houkuttelevaa. Mutta minua surettaa se, että niin paljon kauneutta on tuhottu minun tähteni."
Erika aprikoi mielessään, olikohan kuningas oikein viisas.
"Sano minulle", kysyi tämä, "tapahtuiko muutos unissa?"
"Niin kai se tapahtui", sanoi Erika nyyhkyttäen.
"Pelästyit varmaankin kovasti?"
"Olen vieläkin pelästynyt", puuskahti Erika itkien. "Poloinen pienokainen, ojentakaa minulle kätenne."
Erika ei uskaltanut kieltäytyä, mutta käsi oli kova ja kylmä.