"En tarvitse nukkua", sanoi hän. "sallikaa minun vain istua kyökissä."
Kyökki oli porstuan vieressä, jonka kautta Kustaa herran oli kulettava, ja ikkuna oli sitä paitsi pihalle päin.
Millä ilolla hän ottikaan vastaan yksinkertaisen puutuolin, ja kuinka iloinen hän oli varmuudesta, että saisi hänet nähdä.
Hän ei tiennyt oliko kyökissä kylmä vai lämmin, hän ainoastaan odotti, odotti palavasti rukoillen sitä isää, joka katsoi alas häneen kirkkain tähtisilmin.
Aika ei käynyt hänelle pitkäksi, hän unelmoi muinaisista päivistä rakkaassa Hörningsholmassa, jonne usein tuli nuori, ritarillinen Kustaa herra. Hän oli sydämestään kiintynyt nuoreen herraan, mutta ei ollut pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että tämä oli valinnut hänet. Ja kun Kustaa herra oli sitten sanonut hänen aina olleen sydämensä morsiamen ja oli pyytänyt hänen kättään… ah, hän oli luullut aivan ilosta pakahtuvansa, kun oli pyytänyt häntä kysymään Märta rouvalta… ja sitten, kun tämä pani heidän kätensä…
Hän ei tuntenut, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, vaan ainoastaan sen, että hänen oli paljosta, paljosta kiittäminen Jumalaa.
Unelmat hälvenivät. Hän näki istuvansa pienessä, köyhässä kyökissä, yksinkertaisella puutuolilla, puoliavoimen ikkunan ääressä. Ikkunasta puhalteli joulukuun tuuli kylmänä ja kosteana, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta kiitollisuutta kuin nyt, kun hän uskoi varmasti näkevänsä häntä edes tuokion, häntä, jota rakasti nyt paljon enemmän kuin sinä päivänä, jona tuli hänen vaimokseen.
Päivä alkoi valeta, talossa alettiin liikkua, ja vihdoin kuuli hän hänen askeleensa. Ovi aukeni, ja hän kuuli hänen äänensä… "Tahdon kävellä pihalla muutaman askelen sill'aikaa kun hevosia satuloidaan."
Hän kuuli Kustaa herran kulkevan alas portaista ja vartian menevän jälestä. Hän kuuli heidän menevän ulos portista. Nyt täytyi hänen rientää jälestä, vaikka se maksaisi hengen.
Hän riensi pihalle. "Kustaa!" huusi hän.