"Niin uskon", vastasi hän. "Jos petyn uskossani, niin sen jälkeen saan minäkin tietooni kallisarvoisen salaisuuden."
Hän oli taittanut ensimäisen kirjeen laskoksilleen ja avasi nyt toisen.
"Ette lukenut sitä loppuun", sanoi Ebba rouva.
"Pyysin äsken, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mutta saatte tehdä sen itse, jos haluatte. Kuitenkin täytyy minun lisätä, ettei se vähintäkään kiinnitä teidän mieltänne. Se käsittelee vain niitä kärsimyksiä, joita ihmissielun on kestettävä."
"Mistä toinen kirje on?"
"Sundholmasta." Hän luki:
'Karkoitettu, ajettu pois uskoni tähden! Minulla ei ollut aavistustakaan, että nämä protestantit voivat olla niin lujia uskossaan. Ajatteles mielessäsi heikkoa, surun sortamaa naista, joka ei itse lausu eikä tahdo kuulla ainoaakaan häväistystä sortajistaan. Häntä ympäröi lapsilauma, joka on niin kokonaan yhtä hänen kanssaan, että jos koskettaa jotakuta heistä, niin tuntevat sen kaikki toisetkin. Tahdoin eroittaa heidät, mutta se oli aivan mahdotonta. Tahdoin löytää lymypaikan, mutta sellaista ei ollut missään. Tämä protestanttisuus on minulle jotakin uutta, ja kun lopuksi innon vauhdilla tahdoin suoraan esiintyä katolikkona, sanottiin minut irti, karkoitettiin.
Täältä olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tee sitä, ennenkuin onnistun paremmin kuin nyt olen onnistunut.
Sinun
Ragvald Ragvaldinpoika.'