Enimmän tehtävää sai kyökkimestari, sillä hänen oli laitettava juhla-ateria miten parhaiten voi.
Nuoret tähystelivät ikkunasta nähdäkseen milloin hän tuli. Kaikkien sydämet sykkivät jännitetystä odotuksesta.
"Nyt, nyt!" Vihdoinkin hänet nähtiin. Kristina ja lapset riensivät pihalle vastaan, hän tahtoi niin.
Kiireimmiten taputti hän kaulalle vaahtoavaa ratsuaan ja riensi omaistensa luo.
Hänen puolisonsa sai tosin ensi tervehdyksen, mutta näki aivan hyvin, että Kätchen ja Kustaa saivat hellimmät hyväilyt. Hän painoi pojan vasten rintaansa, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan häntä päästää. Ja kun hän vihdoin teki sen, hymyili hän jälleen pikku Katille, kun tämä vei hänelle pikku Juhanin, jonka hän oli tykkönään unohtanut.
Poika oli katsellut ja ihmetellyt, eikö hänen vuoroaan tulekaan, eikö häntä hyväilläkään. Kätchen oli lukenut hänen ajatuksensa yhdellä ainoalla katseella, ja sitten noudatti hän kuten aina herkän mielensä johtumaa.
Herttua tarjosi puolisolleen käsivartensa, mutta tervehdittyään muita läsnäolijoita tarttui hän poikansa käteen. Kätchen ja Juhani tulivat jälestä. Ylhäällä linnanhuoneissa tervehti herttuatar upseereja, jotka olivat tulleet herttuan mukana.
Itse näytti hän olevan hyvällä tuulella, mutta kuinka hän laskikin leikkiä, oli ukkospilvi siltä hänen otsallaan.
Aterian aikana puhuttiin enimmäkseen kuninkaan tukholmanmatkasta ja mahtoiko hän kulkea herttuan ehdottamaa tietä. Mutta kun olvikannut olivat muutamaan kertaan tehneet kierroksensa, alkoivat kielet liikkua vapaammin, ja silloin alettiin aprikoida, eiköhän pian ollut odotettavissa parvi munkkeja Sigismundin luo.
"En neuvo hänen armoaan päästämään sitä parvea valloilleen ruotsalaisella maaperällä", sanoi herttua. "Silloin voisi käydä kehnosti niin hänelle itselleen kuten heillekin."