Aterian jälkeen, kun kullakin oli oma vapautensa, tahtoi herttua ottaa kaikesta selkoa talossa, ja tapansa mukaan kääntyi hän myös Heidin rouvan puoleen. Tämä mainitsi hänelle pikku tapauksesta, "jolla kenties ei ole mitään merkitystä", kuten hän sanoi.
"Voi sillä ollakin", vastasi herttua synkin katsein. "Tahdon ryhtyä varokeinoihin."
Otettuaan selon asioista meni hän herttuattaren luo. Ja juuri siksi, ettei tämä mitään kysellyt, avasi hän koko sydämensä pikemmin kuin olisi sen muuten tehnyt.
"Asema ei ole hitustakaan parempi kuin ennen", sanoi hän. "Voimme pelätä mitä tahansa, emme toivoa mitään."
"Eikö teidän armonne voisi ajaa häntä maasta pois?" kysyi Kristina.
"Mahdollisesti voisin, mutta minä en tahdo! Sigismund on lain ja oikeuden mukaan Ruotsin kuningas, ja minun velvollisuuteni on tukea häntä valtaistuimella eikä syöstä häntä siltä pois."
Kristina katsoi hämmästyneenä häneen. "Kuinkas sitten käy…"
"Meille, tarkoitat kai. Miten Herra tahtoo! Minua sanotaan kalvinistiksi, sentähden että uskon kohtaloon eli sallimukseen, kumminka sen nyt sanoo. Ja totta on, että minulla on omat unelmani, omat toiveeni! Sanotaan, että tavoittelen kruunua pojalleni, ja tosiaankin teen niin. Sielussani on aavistus, että hän päättäisi isäni työn. Minä raivaan vain tietä hänelle, olen valmis hakkaamaan pisimmätkin puut, jotka salpaavat hänen tiensä, vieläpä imevät maasta kaiken mehun, niin että tuhannet surkastuneet vesat turhaan etsivät ravintoaan. Kutsumukseni tiedän, se on määrätty autuaan isävainajani testamentissa, mutta tulevaisuus… se näyttää pimeältä, sen verhon läpi ei näe kukaan!"
Hän käveli lattialla edestakaisin, vaipuneena ajatuksiin ja häilyviin unelmiin.
"Sigismund on katolinen", uskalsi Kristina sanoa.