"Kas, kas, nyt ovat he hohtavan valkoisia!" kuiskasi Juhani.
Molemmat pojat vetivät kärsimättömästi opettajaa eteenpäin, ja hän seurasi mukana. Mutta lähelle tultuaan saattoi hän eroittaa, että hautaa ympäröi ristikkohäkki ohuista rautalangoista ja että muutamaan askelten päässä siitä alkoi hautaan vievä pieni käytävä, mutta niin kapea, että ainoastaan lapsi sopi siitä kulkemaan.
Skytte piteli Juhania toisella kädellään ja Kustaata toisella lähetessään joukkiota. Yhtä vähän soittajat kuin tanssijatkaan näyttivät kiinnittävän mitäkään huomiota heihin.
Mutta samassa kun Juhani ja Kustaa, vetäen Skytteä jälestään, olivat tulleet haudan reunalle, antoi maa perään ja molemmat pojat syöksyivät hautaan. Skytte tunsi tartuttavan itseensä takaapäin lujin käsivarsin, ja pontevasta vastarinnasta huolimatta hänet sidottiin.
Huutojensa johdosta hän sai iskun otsaansa, niin että vaipui tajutonna maahan.
"Juokse linnaan", kuiskasi Kätchen Helenalle. Itse riensi hän haudan luo, ja lieneekö ohut häkkiaita ollut niin höllästi kiinnitetty maahan, vai epätoivoko oli antanut hänelle voimaa, mutta hän sai sen temmatuksi irti ja hypähti hautaan.
Enimmät soihduista olivat sammuneet. Kääpiö oli rientänyt Helenan jälkeen, ja raihnainen nainen ja ukko, jotka osoittautuivat väkeviksi miehiksi, joutuivat siksi koviin tekemisiin Skytten kanssa, että Kätchenin uhkarohkeaa tekoa ei oltu edes huomattukaan.
Hän oli liukunut alas maaseinää myöten, joka oli viettävä. Pian hän tunsi tasaisen maaperän jalkojensa alla, mutta oli aivan pimeä.
Silloin hän oli kuulevinaan huokauksen ja hiljaista vaikeroimista, ja kun hän eteensä haparoidessaan tunsi pienen käden, kuiskasi hän: "Oletko vahingoittunut, Kustaa?"
"Kätchen", sanoi hän. "Minä en pelkää lainkaan, vaan olen iloinen, kun sinä olet täällä."