"Nyt luulen, että on paras lähteä kotiin", sanoi Kätchen hieman peloissaan.
"Niin, kotiin", kuiskasi Helena painautuen häneen kiinni.
Mutta samassa he kuulivat ihmeellistä soittoa ja loitompaa näkyi valoa.
"Mitä se on, mitä se on?" Poikia, varsinkin Kustaata, oli mahdoton pidättää. Skytte käski ankarasti, etteivät he saaneet loitota hänestä, ja niin he lähtivät siihen suuntaan, josta valo loisti heitä vastaan.
Kätchen ja Helena seurasivat kintereillä.
Polun mutkauksessa joutuivat he pienen aukeaman laitaan, joka oli hakattu sankimpaan metsään. Maahan oli pistetty palavat soihdut, ja vasemmalla näkyi jälleen vastaluotu hauta, mutta melkoista suurempi kuin edelliset.
Vanha nainen, mies ja kääpiö puhalsivat kaikki kolme huuliharppua, ja soiton mukaan tanssi kymmenkunta pikku olentoa eriskummaisissa puvuissa, suunnilleen samanlaisissa kuin tavallisesti näkee markkinoilla. He pyörivät soitontahdin mukaan haudan ympäri, siitä väliin loitoten, väliin mennen aivan sen partaalle. Toinen toisensa jälkeen kumartuivat he syvään ja saivat silloin toisen värin. Niinpä saattoivat pikku karkelijat olla ensin punaisia, sitten sinisiä ja vihreitä eri vivahduksissa.
"Tahdon nähdä mitä se on", sanoi Kustaa.
"Menemmekö lähemmäksi?" kysyi Skytte kääntyen Kätcheniin.
"Minäkin haluaisin tietää mitä se on", sanoi tämä. "Eiköhän se liene vaarallista?"