Nunna teki kuten oli käsketty, mutta hän viittasi Elsalle ja sanoi tälle ovessa: "Hän varmaankin saa vaikean kohtauksen, mutta minä tulen heti teitä auttamaan."
Käännyttyään Elsa näki kauhukseen, että sairas oli noussut sängystään. Se oli tavattoman kookas nainen, eikä Elsa voinut yksin pitää häntä vastaan puoliaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ajatella mitä tekisi, makasi sairas hänen jaloissaan. Epätoivoinen katse ja ristityt kädet olivat suunnatut häntä kohden, ja voihkien tulivat sanat: "Minun syntini on suurempi kuin mitä voitte antaa anteeksi. Oi armoa, armoa!" Hän vääntelehti lattialla ja kolhi päätään kiviin.
Suurella vaivalla onnistui Elsa vihdoin kohottamaan hänen päänsä syliinsä. "Kristuksen rakkaus on rajaton", sanoi hän. "Vaikka meidän syntimme olisivat veriruskiat, voi hän tehdä ne lumivalkoisiksi."
"Olen yöt ja päivät maannut polvillani hänen edessään, mutta hän on aina torjunut minut luotaan. Anekirjeetkään eivät auta", kuiskasi hän. "Sentähden he sanovat, että olen väliin hullu, mutta se on epätoivoa."
Elsa siveli hänen poskiaan, ja se näytti häntä tyynnyttävän. "Puhukaa minulle", pyysi hän hiljaa.
"Totinen katumus on tie parannukseen. Ja kun oikein hartaasti rukoilemme Jumalalta anteeksi, niin tiedämme, että Hän Kristuksen tähden kuulee rukouksemme."
"Kuinka sen tiedämme?"
"Antamalla sydämestämme anteeksi toisille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."
Mistä johtui, että Elsa tällä hetkellä tunsi jäätävää kauhua? Oli kuin hänen sydämensä syvyydessä jokin ääni vastustaisi näitä sanoja.
Sairas nainen oli tähän asti pitänyt silmänsä sulettuina. Nyt avasi hän ne ja katsoi arasti Elsaan. "Oletteko elävä ihminen?" kysyi hän.