Elsa koetti ojentaa hänelle kättään, mutta se putosi hervotonna peitteelle. Hän kosketti sitä keveästi ja sanoi sen jälkeen hilpeästi: "Nyt, signora Juanita, jätän hänet teidän käsiinne." Sitten hän lähti.
"Hän on enkeli", sanoi Juanita katsoen hänen jälkeensä. "Odotahan, nyt menen noutamaan muutamia tuikituoreita munia, signorina ei saa mitään muuta tänään", lisäsi hän nyökäyttäen päätään Elsalle ja poistuen.
Ikkunasta paistoi huoneeseen päivä ja humahteli kukkien tuoksu puutarhasta, lähimmässä puussa liverteli lintunen, ja Elsa tunsi sanomatonta sulotunnetta. Kaikki suruiset ajatukset olivat puhalletut pois, ja hän vaipui hiljaa suloiseen lapsenuneen.
Signora Juanita oli oivallinen sairaanhoitajatar, hän tiesi, että hyvä ja vahvistava ravinto oli Elsalle välttämätön. Ja että se hyvin maistuisi, otti hän itse osaa kaikkiin aterioihin ja ilosti niitä pakinallaan ja kertomuksillaan.
De Vuergaan oli ollut pakko lähteä matkalle, mutta hän oli palaava viikon päästä. Juanita sanoi, ettei se aika riittäisi kaikkien hänen tarinaansa kertomiseen.
De Vuergas oli korkeasukuinen aatelismies; hänen ikänsä oli tullut tunnetuksi hurjasta, hillittömästä luonteestaan. Hän oli kohdellut julmasti palvelijoitaan, ja mustasukkaisuutensa puuskassa kerrottiin hänen murhanneen oman vaimonsa. Kohta sen jälkeen menetti hän itsekin henkensä metsästysretkellä.
Poika oli vieraissa maissa, vasta kotiinnuttuaan sai hän tiedon vanhempainsa kuolemasta ja siihen liittyvistä seikoista. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenenvuotias, mutta tämä tieto koski häneen niin syvästi, että hän luopui maailmasta ja päätti omistaa koko elämänsä hyväntekeväisyydelle. Siinä tarkoituksessa hän oli pukeutunut munkinpukuun, mutta munkinkaavun alla oli täysi asevarustus. "Sillä", oli hänellä tapana sanoa, "missä eivät hyvät sanat auta, siellä auttavat aseet."
Varsinaisen kansan kesken oli hänen vaikutusvaltansa niin suuri, että hänen tarvitsi ainoastaan näyttäytyä hillitäkseen pahimmankin hälinän. "Mutta", lisäsi Juanita, "eipä lienekään niin kurjaa hökkeliä, ettei hän olisi siellä käynyt, eikä niin suurta syntistä, ettei hän olisi puhunut sille lohdutuksen sanoja."
Signora kertoi edelleen, että hän oli nyt kymmenkunnan vuotta jatkanut siunausrikasta toimintaansa ja että kansa kunnioitti häntä niin suuresti, että viranomaiset häntä melkein pelkäsivät, "erittäinkin aikoessaan tehdä jotakin laitonta", lisäsi Juanita kuiskaten.
Hän puhui myös pater Lorenzosta, joka oli sangen kummallinen ihminen. Kohta suurinkvisiittorin saavuttua oli hän aivan takertunut kiinni häneen. Hän tahtoi pidättää inkvisiittoria monista hullutuksista, mutta siitä ei don Alliaga pitänyt, hän tahtoi nauttia elämästä ja pitää hyviä päiviä.