Hän oli tahtonut kiittää apostolia niistä sanoista, sillä juuri sitä hän toivoi. Sitten ei hän tiennyt enää mitään. Ei, hän oli Eevan kanssa väikkyvinään pilvien palteilla, ja he lorusivat ja laskivat leikkiä kuten muinaisina päivinä. Ja muinaiseen tapaansa nuhteli Eeva häntä siitä, ettei hän tahtonut leikkiä ikäistensä kanssa, vaan alati riippui suuren siskon hameissa. Silloin hän lupasi Eevalle, että vastedes käyttäytyisi paremmin, ja Eeva sanoi, että Elsan täytyi pyrkiä itsenäiseksi ihmiseksi.
Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Eeva kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. "Nyt kohtaamme jälleen toisemme Jumalan luona", sanoi hän suudellen häntä.
Elsaa värisytti sanomaton autuuden tunne. Rakas sisar oli poissa, mutta hän tunsi hänen läsnäolonsa sulon ja hymyili sille.
Silloin kuuli hän nyyhkyttävän äänen, joka sanoi: "Kas, kuinka hän hymyilee kuolemalle."
"Ei, Juanita, vaan elämälle. Nyt luulen tosiaankin, että hän saa jäädä eloon."
Se oli de Vuergaan ääni, ja ikäänkuin hänen sanojaan vahvistaakseen avasi Elsa silmänsä.
"Pyhä Jumalan äiti", huudahti signora, "tämä on ihmetyö, jonka ovat saaneet aikaan teidän lääkkeenne ja vielä enemmän teidän rukouksenne."
"Jumalan armosta se on tapahtunut", vastasi de Vuergas mennen vuoteen luo. "Kuinka voitte?" kysyi hän.
Elsa katsoi ihmeissään häneen. Uneksiko hän vielä? "Nousen heti", sanoi hän. Mutta tehdessään heikon liikkeen noustakseen tuntui hänestä huone pyörivän ympäri ja hänen täytyi sulkea silmänsä.
"Lapsi raukkani, olette ollut hyvin sairas", sanoi de Vuergas. "Mutta kaikkivaltias on palauttanut teidät henkiin, ja nyt tahdomme yhdessä huolehtia siitä, että tulette terveeksi jälleen."