Hän polvistui rukoukseen ja meni sitten makuukamariin. Suureksi iloksi löysi hän pienen salvan salaovessa, hän painoi sen kiinni ja laskeutui levolle.
Hän heräsi siihen, että joku koputti ovelle. "Tulin vain kysymään, eikö signora tahdo mitään."
Ei, hän ei tahtonut mitään. Hän riensi jalkeille. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja hän oli nukkunut yhtämittaa koko yön.
Hän pukeutui nopeasti, mutta ei tuntenut samaa luottamusta kuin edellisenä päivänä. Hän ajatteli, että nyt oli de Vuergas varmaankin palannut kotiin. Mitä oli hän sanova ja tekevä kuultuaan hänen olevan poissa? Alkaisiko hän heti etsiskellä ja miten saisi tietoonsa, mihin hänet oli viety?
Aamiainen tuotiin. Se oli yhtä upea kuin illallinenkin, mutta ruokahalu ei ollut sama, ja vaikka hän teki kaikkensa pitääkseen yllä rohkeuttaan, ei se tahtonut onnistua.
Pöytä vietiin pois. Hänellä oli hyvä halu kysyä: "Eikö hän tule?"
Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, hänen täytyi odottaa.
Äkkiä hän hätkähti ja sydän sykki aivan kuuluvasti. Hän tunsi askelet ja äänen, joka puhui ulkona. Rohkeutta, rohkeutta! Nyt aukeni ovi ja Alliaga astui sisään hymyilevänä ja iloisena, ojentaen hänelle kätensä.
Mutta Elsa ei tarttunut siihen, katsoi vain uhkaavasti häneen ja sanoi: "Minut on tuotu tänne väkivallalla."
"Olisitteko tullut vapaasta tahdostanne?"
"Tunsimmehan toisemme ennestään", vastasi Elsa. Alliagan poskille häivähti puna. "Halusitte puhutella pater Edviniä?"