Elsa vaipui polvilleen, voimat pettivät. "Jumala minua auttakoon", rukoili hän.
Hän oli kuulevinaan liikuntaa ja nousi nopeasti. Pater Lorenzo astui esiin eräästä ovesta, jota hän ei ollut ennen huomannut. Oliko hän kuullut keskustelun? Saattoi päättää niin hänen ulkomuodostaan.
Hän lähestyi Elsaa ja sanoi hiljaa: "Mitä tapahtuneekin, niin ole peloton, Elsa Sparre. Minä pelastan sinut." Hiljaisin askelin hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.
"Alliagan suosikki", ajatteli Elsa. "Häntä en usko. Ja jos pelastus on mahdollinen, toivon sen tulevan toisaalta."
Hän istuutui aprikoiden huolissaan, mitähän nyt oli tuleva. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai sen tietää.
Nuori tyttö, joka oli häntä palvellut, syöksyi huoneeseen itkien ja parkuen. Hän heittäytyi Elsan jalkoihin ja suuteli hänen käsiään, huutaen ettei häneltä saanut ottaa rakasta Signoraansa. Heti sen jälkeen tuli vanha mies, joka oli puettu sepelikauluksiseen vaippaan. Hän kysyi, oliko Elsa valmis seuraamaan.
"Minun kai täytyy", vastasi Elsa nousten. Mies otti esille vaipan, joka muistutti nykyajan dominoa. Nähtyään täyden toden tulevan lakkasi tyttö itkemästä, auttoi Elsan korville huppukauluksen ja sitoi puolinaamion kasvoille.
Ulkona odottivat vaunut, joihin hänet vietiin, ja kun ne pitkän matkan jälkeen vihdoin pysähtyivät, ymmärsi hän, että se synkkä rakennus, jonka porttiholvista vaunut ajoivat läpi, oli vankila.
Vaununovi avattiin nopeasti, ja mies, joka ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maahan, jätti hänen käteensä pienen vaateliuskareen, jonka hän onneksi älysi heti kätkeä.
Mies tyrkättiin samassa syrjään, ja hänelle satoi haukkumasanoja siitä, että hän oli rohjennut tunkeutua portista sisälle; turhaan hän viittoili, että oli kuuromykkä ja oli tullut kerjäämään, armotta heitettiin hänet ulos, ja ainoastaan Elsan tyyni käytös pelasti hänet tarkastuksesta.