Vanginvartija vei hänet ylös muutamista portaista, kuletteli useita käytäviä ja avasi vihdoin oven, joka vei valkoiseksi rapattuun koppiin. Siellä oli ainoastaan sänky, pöytä ja kaksi tuolia, Mariankuva ja rukousjakkara.
"Saatte ruokaa kahden tunnin kuluttua", sanoi vanginvartia ja poistui. Elsa kuuli hänen panevan ovelle rautasalvan ja munalukon.
Hän olisi kenties joutunut epätoivoon, jollei pieni liuskare hänen kädessään olisi herättänyt hänessä mitä mielettömimpiä toiveita. Vapisevin käsin hän avasi sen ja luki. "Pyydä rippi-isää." Siinä ei ollut sanaakaan enempää.
Oliko se paula? Elsa luuli melkein niin, kenties aiottiin… ei, varmaankin lähetettäisiin hänelle joku Alliagan kätyreistä kaikin keinoin kietomaan häntä pauloihinsa. Hän ei tahtonut mitään sellaista rippi-isää.
Verkkaan riisui hän vaipan, pani sen toiselle tuolille ja istuutui itse toiselle. Naamion oli hän heittänyt lattialle.
Luonto vaati osansa, ja hän purskahti rajuun itkuun. Ajatteles, jos hänet pakoitettaisiin viettämään täällä koko elämänsä. Hän uskoi varmasti, että de Vuergas etsi häntä, mutta kuinka tämä voi tietää mihin vankilaan hänet oli kätketty? Ja oli kai kaikkein uskomattominta, että hänet oli suurinkvisiittori tänne suletuttanut.
Ruoka tuotiin. Hän ei uskonut voivansa maistaa palaakaan, mutta kummakseen oli hän nälkäinen ja söi kaiken mitä oli saanut.
Hän rupesi levolle… nukkuminen ei tullut kysymykseenkään. Mutta siinäkin luonto pyrki oikeuksiinsa, jakun hän heräsi seuraavana aamuna, oli hänen ensi ajatuksensa pater Lorenzo. Tämähän oli luvannut hänet pelastaa. Tuo vaateliuskare ei tosin ollut paterilta, mutta hänhän saattoi huoletta pyytää rippi-isää, sillä eihän hänen tarvinnut välittää mitään hänen sanoistaan ja hänen kauttaan saattoi hän lähettää viestin Juanitalle, mainitsematta de Vuergaasta mitään.
Hiljainen vanginvartija toi aamiaisen, johon kuului ainoastaan vähän hunajaa ja leipää, vesiruukku mukana.
Kun Elsa pyysi rippi-isää, katsoi mies tutkivasti häneen ja meni vastaamatta mitään.