Hän jäi yksin koko päiväksi ja sai hyvää aikaa aprikoida, vietäisiinkö hänet kenties tuomioistuimen eteen ja tuomittaisiin kerettiläisenä poltettavaksi roviolla. Hän polvistui hartaaseen rukoukseen, ja katso, ikäänkuin merkiksi, että Jumala oli hänen rukouksensa kuullut, pienestä luukunraosta katonrajassa pilkahti päivänsäde hänen koppiinsa. Tämä pieni tapaus vaikutti kuin taikaiskulla, sydän täyttyi kiitollisuudesta, ja hän tunsi varmuutta, että vaikka kaikki ihmiset hänet hylkäisivät, taivahinen isä ei ollut sitä tekevä. Tulipa mitä tulikin, nyt oli hän kyllin vahva kestämään kaiken, hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan kenen puoleen kääntyä kaikissa huolissaan.
Kun vanginvartija jälleen toi ruokaa, sanoi hän mennessään: "Ensi perjantaina on kuulustelu inkvisitsionituomioistuimen edessä." Sitten hän meni tiehensä.
Elsa pani kätensä ristiin rinnalleen, hänen povensa tuntui olevan pakahtumaisillaan, mutta hän tahtoi olla luja ja rukoili apua korkeudesta.
Syödä hän ei voinut, vaan ainoastaan rukoilla ja sitten ajatella mitä sanoisi noille hirmuisille ihmisille, jotka janosivat ainoastaan hänen vertaan.
Silloin kuuli hän, että rautasalpa nostettiin pois. Kukahan se mahtoi olla? Hän ei noussut polvistuneesta asennostaan, mutta kun hän käänsi päätään, näki hän puvusta, että tulija oli fransiskaanimunkki.
Elsa ei tahtonut häneltä mitään ja sentähden painoi hän päänsä käsiinsä ja rukoili voimaa siltä varalta, että hänen jo nyt tarvitsisi taistella uskonsa puolesta.
Munkki seisoi liikkumatonna hänen takanaan ja sanoi sitten hiljaa:
"Tyttäreni!"
Elsa hätkähti. Kenen ääni se oli? Hän luuli kuulevansa väärin, mutta hypähti sitten pystyyn ja katsoi vieraaseen.
"Elsa!" sanoi tämä, ja sanomatta sanaakaan heittäytyi Elsa hänen käsivarsilleen.
De Vuergas painoi hänet vasten poveaan, kaksi ystävystä olivat jälleen yhtyneet. Elsa oi kietonut käsivartensa hänen kaulaansa, ja tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa Elsan otsaa vasten.