Suuri oli Juanitan ilo. "Siunattu lapseni, tiesin että tulisit, olen nähnyt sinusta unta joka yö", puheli hän ottaessaan Elsalta vaipan. "Juuri tuollaisena näin hänet edessäni, ja hänellä oli morsiusseppele päässään, enkä ymmärrä mitä se merkitsee."
Kaiken juttelunsa ohella hän laittoi illallisen, mutta ei voinut lainkaan selittää, miksi molemmat nuoret näyttivät ikäänkuin ujostelevan toisiaan.
"Varmaankin on tapahtunut jotakin, josta en tiedä mitään", ajatteli hän, ja kaikkiin hänen kysymyksiinsä vastasi de Vuergas: "Huomenna, Juanita, pikku sairaamme on väsynyt ja hänen tarvitsee päästä levolle."
Mutta sitten hän kuuli rakkaan isäntänsä kävelevän huoneessaan edestakaisin ja aamulla menevän puutarhaan, missä jatkui sama kävely puistokäytäviä sinne tänne.
"Neito ainakin pysyttelee hiljaa, voineeko sitten nukkua", tuumi Juanita. Ja kun Elsa sitten tuli kamaristaan ja sanoi, ettei ollut ummistanutkaan silmiään, vastasi veikeä Juanita, että sen hän saattoi kyllä uskoa, ja neuvoi signorinaa menemään puutarhaan, jossa kyllä saisi punaa poskilleen.
Elsa teki niin. Nähdessään de Vuergaan meni hän nopeasti häntä vastaan, ojensi kätensä ja sanoi niin tyynellä äänellä kuin voi: "Kuinka voin kiittää teitä!"
De Vuergas tarttui pieniin kylmiin käsiin ja vei hänet pienelle turvepenkille, jossa pyysi hänet istumaan ja istuutui itse rinnalle.
"En voi tehdä mitään osoittaakseni kiitollisuuttani", lisäsi Elsa. "Mutta joka päivä rukoilen sydämeni sisimmästä Jumalaa, että hän tekisi teidät niin onnelliseksi kuin totisesti ansaitsette."
Ääni, joka alussa oli ollut himmeä, alkoi lopulta vavista, mutta ylipäätään selvisi hän aika hyvin pikku puheestaan.
"Sanokaa minulle", sanoi de Vuergas, "mitä ajattelitte eilisiltana, kun tulimme tänne kotiin?"