"Unhotin kaiken sen hirveän, mitä olin kokenut, sieluni täytti niin kiitollisuus Jumalaa ja teitä kohtaan, ettei siellä ollut tilaa millekään muulle."
"Merkillistä, että minä tunsin melkein samaa. Minulla on ollut onni auttaa monia, mutta en ole koskaan tuntenut sellaista riemua. Kun kulimme katua eteenpäin, oli kuin veisin koko elämäni onnen mukanani. Yöllä kysyin itseltäni, kuinka minun oli mahdollista elää ilman teitä, ja silloin päätin ensi kerran tavatessamme kysyä kursailematta, tahdotteko tulla vaimokseni."
Elsa peitti kasvonsa käsillään salatakseen punastustaan sitten hän katsoi luottavasti kosijaansa ja vastasi:
"Saatte lukea kaikki ajatukseni. Olen kuullut paljon puhuttavan rakkaudesta, mutta en ole koskaan tuntenut sitä ennen. Niin, voihan olla mahdollista, että… ensi kertaa kohdatessamme… mutta en ymmärtänyt sitä silloin, en edes vankilassakaan. Se selvisi minulle vasta sinä hetkenä, jona luulin heidän tahtovan ottaa henkenne. Silloin tunsin, että olitte minulle rakkain maan päällä, ja tiesin, että kuinka pitkä tie olisikin, en väsyisi sitä kulkiessani, jos vain saisin nojautua käsivarteenne."
"Rakkahin Elsa", sanoi de Vuergas tarttuen hänen käteensä.
Elsa antoi hänen pitää sen. "En koskaan elämässäni tule rakastamaan ketään toista, mutta siitä huolimatta en voi enkä tahdo tulla vaimoksenne."
"Mistä syystä?" kysyi de Vuergas hämmästyksissään. "En mene koskaan katolilaisen kanssa naimisiin!"
"Mutta minä en epäröi mennessäni protestantin kanssa naimisiin", sanoi de Vuergas surumielisesti hymyillen.
Elsaa värisytti syvä mielenliikutus, mutta hän hillitsi sen jatkaessaan: "En voi kuvailla, mitä olen tuntenut näinä päivinä. Mutta ajatellut olen enimmäkseen maatani, mihin tahdotaan tuoda sellaista uskoa, joka sallii moisia julmuuksia. Tahdon palata sinne takaisin ja kertoa kaikesta siitä hirveästä, mitä olen kuullut ja nähnyt, niin että kaikki tulevat asiasta vakuutetuiksi. Mutta kuinka voisin tehdä sen, jos mieheni on katolilainen? Kuinka ylevämielinen ja jalo hän olisikin, pelkäisin häntä loukkaavani sanoillani. Ja tärkeintä kaikista on, että aina tuntisin olevan jotakin välillämme, hänen uskonsa ei olisi minun eikä minun olisi hänen." Mielenliikutus kävi hänelle liian voimakkaaksi, ja hän purskahti rajuun itkuun.
De Vuergas oli kalvennut, hän katsoi Elsaan syvällä surulla, mutta ei virkkanut sanaakaan.