Elsa vetäytyi punastuen hänestä erilleen ja sanoi: "Matkarahoistani on käytetty hyvin vähän. En ole koskaan jättänyt niitä huostastani, saanko nyt antaa ne teille?"
"Ei", sanoi de Vuergas, "jättäkäämme se toistaiseksi." Hän lähti sen jälkeen järjestämään papereitaan ja Elsaa kiellettiin menemästä puutarhaan, vieläpä näyttäytymästä ikkunassakaan. Ei voinut koskaan olla kyllin varovainen. Juanitalle oli ilmoitettu matkallelähdöstä ja huokaillen ja kyynelsilmin laittoi hän viimeisen päivällisen. Hänen rakas isäntänsä oli itse kertonut hänelle hirveästä tapauksesta inkvisitsionipalatsissa, mutta silloin ei ollut häntä mikään muu niin suututtanut kuin se, että Alliaga, Sevillan korkein hengellinen hallitusmies, oli pukenut rakastajattarensa papin pukuun; se oli kuulumaton pyhyyden häväistys, ja hän toivoi, että mies vielä eläisi oikein hävetäkseen pahoja töitään.
Viimeinen ateria oli syöty, ja ilta oli käsissä. De Vuergas, joka näytti hyvin kiihtyneeltä, jätti pikku talon Juanitan haltuun ja valmisti hänet siihen, että tulisi kenties viipymään kauankin poissa. Elsa sanoi hänelle mitä lämpimimmät hyvästit, he itkivät toistensa sylissä.
Koputus ikkunaruudulle ilmoitti heille, että hetki oli käsissä; presidentti oli pitänyt huolen kaikesta. Kaksi hevosta oli hankittu heitä varten ja kaksi ratsumiestä oli käsketty vastaamaan heidän turvallisuudestaan rajalle saakka.
"Pelkään, että matka tulee teitä kovin väsyttämään", sanoi de Vuergas auttaessaan Elsaa ratsaille.
"Teemmehän sen yhdessä", vastasi Elsa.
Presidentin neuvon mukaan matkustivat he öisin ja lepäsivät päivin. Elsa ajatteli alinomaa eronhetkeä. De Vuergas oli sanonut, että he olivat matkalla Gibraltariin, josta aina lähti laivoja Italiaan.
Mutta hän ei ollut sanonut; sielläkö heidän oli erottava. Yleensä he eivät puhuneet paljoa, päivisin he tapasivat harvoin toisensa; Elsa söi yksin huoneessaan, ja palvelijattaret sanoivat hänelle usein, että vieras signor istui aina kirjoituspöydän ääressä.
Matkalla öisin hän teki ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä kysymyksiä. Mutta eräänä päivänä hän sanoi: "Tuolta alhaalta näkyy Gibraltari melkein merestä."
Ihmeellinen näky oli siintävä meri, jonka yli parhaillaan nouseva aurinko loi kultaisen sädesillan. Mutta Elsalla ei ollut silmää sille, hänen sielunsa täytti levottomuus, ja hänen oli mahdoton pidättää kysymystä, joka alituiseen oli pyörinyt hänen huulillaan: "Täälläkö meidän on erottava?"