"Ettekö? Etkö sinä Schepperus, ole julkisesti saarnastuolista puolustanut kuningas Sigismundia ja hänen katolista joukkiotaan?"
"Mitä olen sanonut… mitä olen sanonut?" änkytti pappi.
"Niin, tahdon juuri, että kerrot sen", sanoi herttua, joka ei voinut pidättää halveksivaa hymyään nähdessään papin kalpeat ja pelästyneet kasvot.
"Arvoisa virkaveljeni", puuttui Angermannus puheeseen.
"Saa puhua itse puolestaan, sitten tulee vuoro sinulle", huusi herttua. "Mutta näyttää totisesti siltä, kuin hänen paha omatuntonsa olisi häneltä vienyt puhelahjan."
Se jo kävi papin sisulle. "Mitä olen sanonut", huusi hän mahtipontisesti, "sen voin kerrata koko maailmalle. Olen sanonut, että täytyy olla lemmekäs ja suopea erehtyväisille lähimäisilleen ja että on annettava anteeksi kuninkaalle, niin lempeälle ja hyvälle herralle, kunnioituksesta hänen korkeita — hänen korkeita — esi-isiään kohtaan."
"Ei, sitä juuri ei ole tehtävä!" keskeytti Kaarle tuimasti. "Kustaa
Vaasan oppia ei saa repiä alas Sigismund eivätkä hänen kätyrinsä!
Sinä olet osoittautunut arvottomaksi pappisvirkaan, laki saa tuomita
sinut, siihen asti olkoon vankila asuntonasi."
"Armollinen herra", huusi pappi langeten polvilleen, "olen menetellyt pahoin ja mielettömästi. Olkaa armollinen minua kohtaan, minulla on vaimo ja lapsia!"
"Voitko hyvittää ne, jotka olet houkutellut luopumaan? Kun heidän täytyy kärsiä sinun tekojesi tähden, täytyy sinun itsesikin. Sanotko, että sinulla on vaimo ja lapsia? Huono vaimo, joka ei pidä kovilla huonoa miestään! Ja mitä voi odottaa sellaisten vanhempain lapsista? Pettureita! Sinulle ei ole mitään armoa!"
Schepperus nousi aivan menehtyneenä.