"Jättäkää meidät yksin!"
Vartioupseeri poistui, mutta ei kuitenkaan niin kauas, ettei olisi kuullut jokaista sanaa mikä sanottiin.
Kaarle pani käsivartensa ristiin ja naulasi silmänsä molempiin vastustajiinsa.
Angermannus oli pieni kasvultaan ja jotensakin laiha, mutta jänteret olivat aivan kuin raudasta, ja terävät, vilkkaat silmät ja ylähuulen ponteva piirre todisti lujaa, järkähtämätöntä tahtoa. Hän seisoi näköjään tyynenä ja välittämättä liikoja mistään ja kohtasi herttuan katseen luomatta silmiään maahan.
Schepperus oli likipitäen päätään pitempi, mutta hänen olennossaan oli jotakin minä-vaivaista, jollaista Kaarle ei ollut ennen huomannut. Hänen harhailevat silmänsä tarkastelivat huoneen kaikkia esineitä — paitsi herttuaa.
"Tiedättekös", sanoi tämä pakoittautuen tyyntymään, "että täältä juuri lähtenyt joukko sanoo ennen kaikkea teitä syypäiksi siihen, että luultavasti saavat lähteä kodeistaan."
"Armollisin herra", vaikeroi Schepperus luoden pikaisen katseen arkkipiispaan.
"Ei ole häpeällistä kärsiä totuuden tähden. Me päinvastoin luemme sen ansioksemme", sanoi tämä intoillen.
"Luetteko siihen myös antikristuksen ja hänen vääräin profeettainsa puolustamisen?"
"Sitä emme suinkaan ole tehneet."