"Piu, pau, kielikello", kuiskasi Juhani hänelle. "Oletko nyt tyytyväinen?"
"Odotas, sinä!" Noustiin pöydästä.
Mutta Juhani ei saanut koko pitkään päivään tilaisuutta puhua
Kätchenin kanssa kahdenkesken.
Sitä vastoin oli Maria Elisabetilla pitkä keskustelu rouva äitinsä kanssa, joka lohdutteli häntä sillä, että sanoi itse nähneensä kaiken. Pikku Marian oli oltava kiltti serkkuaan kohtaan, vaikka tämä olikin ollut ilkeä hänelle. Muutamain vuosien kuluttua oli kaikki muuttuva toiseksi, mutta mitä silloin oli tapahtuva, sitä ei pikku Maria saanut vielä tietää. Ainoastaan sen hän sai tietää, että viidentoistavuotiaana oli hän saava valkoisen silkkipuvun, jossa olisi paljon helmiä ja koristuksia ja kaiken kukkuraksi kruunun päähänsä. Mutta kenellekään ihmiselle ei hän saanut puhua siitä, se oli jääpä salaisuudeksi pikku Marian ja hänen äitinsä kesken. —
Seuraavana aamuna oli taivas synkkien pilvien peitossa, harmaana lankesi päivänvalo linnansuojiin, mutta kaikissa takoissa loimotteli iloinen valkea, joka elähytti synkkää värisävyä.
Kätchen istui pienen pöydän ääressä, jolla paloi vahakynttilä. Hän luki tarkkaavaisesti raamattuaan.
Kirkonkello löi kuusi. Samassa astui huoneeseen hänen piikasensa ja ilmoitti Itä-Göötanmaan herttuan.
"Hän on tervetullut", sanoi prinsessa hymyillen, mutta samassa lehahti surullinen ilme lempeille kasvoille. "Juhani parka", kuiskasi hän itsekseen.
Juhani riensi kiireesti sisään ja tarttui hänen käteensä. "Kätchen", sanoi hän syvällä tunteella.
"Minkä johdosta serkku kunnioittaa minua käynnillään?" kysyi Kätchen niin tyynellä äänellä kuin voi.