Sotaiset leikit huvittivat häntä hetken, mutta ne olivat hänestä pian väsyttäviä, ja hän katseli mieluummin syrjästä. Hänen hentoa mieltään ja haaveellista luonnettaan viehätti laulaminen sitran säestyksellä tai värssyjen sepittäminen mielitietylleen. Herttuallisessa hovissa vallitseva ankara kuri ja järjestys pelasti hänet arvottomista suhteista, ja hänen ensimäinen ainoa rakkautensa oli Kätchen.
Kun Kaarle oli monet kerrat kysynyt häneltä minkätähden hän niin harvoin kävi herttuakunnassaan, silloin katsoi hän olevansa velvollinen menemään sinne ja siellä taipui hän kaikkeen, mitä hänen kamariherransa keksivät häntä huvittaakseen. Mutta joka kerta kun hän palasi sellaiselta retkeltä, loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä ja etsivät ennen kaikkia Kätcheniä. Ja kun hän sai tilaisuuden kertoa hänelle kaikki tapaukset matkaltaan ja kuulla hänen mielipiteensä, oliko siinä ja siinä tehnyt oikein, silloin saattoi hän yhtäkkiä keskeyttää juttelunsa ja huudahtaa: "Maksaa vaivan matkustaa pois ainoastaan saadakseen palata kotiin."
Kätchenin uskollisilla kasvoilla oli yhä sama lempeä sulo, katseesta säteili rakkaus, mutta siinä oli myös tarmoa ja vakavuutta; sentähden tunsi hänen läheisyydessään turvallista tyyneyttä, joka tietämättäkin vetää toisen ihmisen toiseen.
Yhdeksänvuotias prinsessa Maria Elisabet ja hänen viisivuotias veljensä Kaarle Filip, äitinsä hemmottelemalla pilaamat lapset, saivat usein ankaria ojennuksia isältään. Mutta sen jälkeen lellitteli heitä äitinsä sitä enemmän, eikä hän malttanut olla mukisematta isäpuolista, jotka lellittelevät suosikkejaan, mutta pitelevät miltei pahoin toisia lapsia. Tavallisissa oloissa syötiin päivällinen kymmenen aikaan, mutta eräänä päivänä oli se monien vieraiden tähden lykätty kahteentoista.
Vieraiden joukossa oli myös ranskalainen lähettiläs, ja hänet oli pantu päivällispöydässä istumaan Kätchen prinsessan rinnalle.
Mutta samassa pöydässä oli pikku Maria Elisabet saanut paikkansa serkkunsa, Juhani prinssin rinnalla. Tyttönen lorusi kaikkea mahdollista ja koetti vetää hänen huomiotaan puoleensa, mutta Juhani ei saanut Kätchenistä katsettaan. Ranskalainen lähettiläs puhui hänelle vilkkaasti ja innolla, ja Kätchen kuunteli silmät maahan luotuina, äänetönnä ja hämillään.
Olikohan kysymyksessä jokin uusi aviotarjous? Juhanista tuntui, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Kätchen naimisiin… hänen Katinsa…! Hän tunsi, että siitä koituisi hänen surmansa.
"Mikä sinun on, Juhani, olet niin kalpea?" kysyi hänen pikku naapurinsa.
Juhani ei voinut vastata kysymykseen, koskei ollut sitä kuullut. Sillä samana hetkenä oli Kätchen luonut katseen ranskalaiseen lähettilääseen ja sanonut muutamia sanoja, joiden johdosta lähettiläs kumarsi syvään päätään ja keskustelu taukosi tuokioksi. Mutta Kätchen aloitti sen uudelleen, ja Juhanista näytti, että muukalainen katseli ja puhutteli nuorta neitiä vielä suuremmalla ihailulla ja kunnioituksella kuin ennen.
Kuinka saisi tietoonsa mistä he puhuivat? "Etkös häpeä, Juhani, kun et vastaa minulle… entä jos sanon äidille!"