Sentähden kehoitettiin puolalaisia päälliköitä luovuttamaan Dmitri, joka nyt huomattiin petturiksi ja seikkailijaksi. Tämä pakeni leiristään Tuskinasta, ja hänen sotajoukossaan syntyi yleinen hämmennys, kun kukaan ei tiennyt kenen puolta oli pidettävä. Sigismund alkoi piirittää Smolenskia, ja hänen salaiset kätyrinsä houkuttelivat venäläisiä ja puolalaisia hänen puolelleen.
Tammikuussa 1610 saapui vihdoin luvattu apuväki Suomesta, niin että de la Gardien sotajoukko nousi nyt 5,000 mieheen ja hän saattoi jälleen esiintyä hyökäten.
Moskovaa oli piiritetty jo kaksi vuotta, mutta piiritysjoukko oli suuresti huvennut. Suuriruhtinas Vasili, toivoen pikaista apua, teki hyökkäyksen toisensa jälkeen piirittäjiä vastaan. Hän tiesi, että de la Gardie oli tulossa pohjoisesta päin, mutta Dmitrilläkin oli vielä hurja kasakkaparvi puolellaan, ja hän valmistausi viimeiseen epätoivon yritykseen. Ruotsalaisen sotajoukon lähetessä ei Dmitri sentään uskaltanut ryhtyä taisteluun, vaan poltatti suuren leirinsä ja marssitti kasakkansa Smolenskia kohden.
Matkalla olivat de la Gardien joukot kestäneet monia kiivaita taisteluja, joissa ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille suurta tuhoa. Puolalaiset karkoitettiin kaikkialta, ja maaliskuun 12 päivänä marssi de la Gardie joukkoineen Venäjän pääkaupunkiin. Kiitollinen väestö virtaili vastaan, ja pelastajille tarjottiin suolaa ja leipää maan tavan mukaan.
Suuriruhtinas otti de la Gardien vastaan kiitollisuuden kyynelin, uudisti lupauksen Käkisalmen läänin luovuttamisesta ja jakeli palkintoja niin päälliköille kuin miehistöllekin. Kestämiensä taistelujen ja rasitusten jälkeen saivat joukot täällä levätä kymmenen viikkoa ja viettää hyviä päiviä.
Kuningas Sigismund puolalaisine joukkoineen oli sillä välin Smolenskin edustalla ja oli useissa taisteluissa lyönyt venäläiset. Suuriruhtinas pyysi ja rukoili de la Gardieta, että hän väkineen lähtisi puolalaisia vastaan. Tämä kuitenkin oli monessa suhteessa sangen arveluttavaa, Käkisalmea ei oltu vielä luovutettu, eivätkä sotamiehet olleet saaneet palkkaansa.
Yksityisesti koski kovasti de la Gardieen se kohtalo, mikä oli kohdannut ruhtinas Mikaelia. Suuriruhtinas Vasili oli alkanut pelätä sukulaistaan, jota kansa ja sotajoukko rakasti, ja katalat kielet olivat hänet vihdoin suostuttaneet Mikaelin myrkyttämiseen. Asiaa ei voitu pitää salassa; kansa raivostui suunniltaan, vastenmielisyys tarttui niin koti- kuin ulkomaiseenkin sotaväkeen, ja de la Gardie suri syvästi rakastettua ja kunnioitettua sotaveikkoaan.
Vasili teki kaikkensa pelastuakseen ja erittäinkin saadakseen de la Gardien paremmalle tuulelle. Hän sulatti pöytähopeansa maksaakseen sotamiesten palkan ja uudisti jälleen lupauksensa Käkisalmen lääniin nähden yhä varmemmin vakuutuksin.
Vihdoin lähti de la Gardie Moskovasta ja marssi Smolenskia vastaan. Evert Horn oli noutanut Viipurista melkoiset joukot lisäväkeä ja tullessaan tehnyt joitakuita valloituksia. Kesäkuun 20 päivänä yhtyi hän de la Gardiehin Musillassa.
Yhdistyneen sotajoukon asema oli sangen vaaranalainen. Puolan sotajoukko oli lähistöllä taitavan Zolkovskin johdolla, mutta de la Gardien joukon mieliala oli kapinallinen. Zolkovski teki öisen hyökkäyksen, ja alkaneiden taistelujen aikana karkasivat de la Gardien saksalaiset ja ranskalaiset palkkajoukot vihollisen puolelle, osaksi houkuteltuina, osaksi katkeroituneina siitä, etteivät saaneet palkkaansa.