Nyköpingissä olivat häntä vastassa nuorin poikansa Kaarle Filip ja erityisesti kutsuttuna valtaneuvos Akseli Oxenstjerna. Seuraavana yönä saapuivat Kustaa Aadolf, Juhani herttua, kuningatar Kristina ja prinsessa Katarina.
Seuraavina päivinä kuningas makasi aivan kuin horroksissa, mutta huomasi hyvin, että hän kuuli ja ymmärsi mitä sanottiin.
Kun saapui de la Gardien lähetti ja ilmoitti, että hän oli valloittanut Novgorodin ja jompikumpi prinsseistä tahdottiin suuriruhtinaaksi, näkyi ikäänkuin kirkastuksen kajo hänen kalpeilla kasvoillaan. Mutta se kesti vain tuokion, hän jätti tämän kuten kaikki muutkin maalliset asiat sille pojalleen, joka oli ollut hänen toivonsa ja lohdutuksensa kaikissa kohtalon vaiheissa ja josta hän oli profeetallisesti lausunut: "Ille faciet!" ("Hän on sen tekevä!")
Neljä päivää sairastettuaan hän vaipui kuolon uneen kello 11:n ja 12:n välillä lokakuun 30 päivänä 1611.
* * * * *
Hallitsijana oli Kaarle yhdeksäs Ruotsin mainioimpia kuninkaita; paljon on hän rikkonut, mutta jos ajattelemme mistä hänen maansa on häntä kiittäminen, niin emme heitä kiveä kuormalle, vaan meidän kiitollisuutemme on sitä keventävä.
Erittäinkin kansan pohjakerrosten keskuudessa eli hänen nimensä rakkaassa muistossa; kerrotaan, että niin kauan kuin vanhan kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät vanhat ja nuoret niin Suomessa kuin Ruotsissakin, ja monien miespolvien ajat lauloi hänestä kansa, että hän oli
Hyvä herra, herttu Kaarle,
Ruotsin kuuluisa kuningas,
isänmaan iso isäntä,
Suomen vahva valtaherra.
Suurta on viivähtää Kaarlein ja Kustavien muistossa. Meidän aikanamme ei ole monia kuninkaita, jotka omistaisivat elinvoimansa edistääkseen kansojen kehitystä ja jalostusta. Sentähden luomme mielellämme katseemme muinaisuuteen, maan parasta ja lain pyhyyttä rakastaviin ruhtinaihin, jotka väsymättömällä työllä, viisaudella ja terävällä älyllä loivat sen perustuksen, jolla lepää isänmaamme koko kehitys.