Vihdoin joutuivat olot sille kannalle, ettei sotaa voitu välttää, ja huhtikuussa 1611 annettiin vihdoin Tanskan sodanjulistus. Kristian toivoi sodasta suuria, hän puhui jo "Ruotsin valtakunnan saattamisesta hänen ja Tanskan kuuliaisuuden alle", ei siis vähemmästä kuin unionin saattamisesta uudelleen voimaan.
Kaarle lähti itse sotaan nuoren Kustaa Aadolfin keralla, jonka nyt oli kestettävä ensi tulikokeensa.
Sodan ponnistukset näyttivät aluksi vaikuttavan vain virkistävästi vanhaan ja raihnaaseen kuninkaaseen. Mutta Kaarlen sotaonni oli täälläkin hyvin epävakainen. Yleensä oli voitto tanskalaisten puolella, ja vihdoin elokuun 3 päivänä joutui Kalmarin linnakin Krister Somen kavalluksen kautta Kristianin käsiin.
Suru ja katkeruus täytti Kaarlen mielen, ja hän päätti vanhaan tapaan vaatia vastustajansa kaksintaisteluun. Ei ollut sulosanainen hänenkään haastekirjeensä, mutta monin kerroin voitti sen Kristian neljännen kirje karkeudessa. Kristianin kohteliaiden sanojen mukaan piti Kaarlen, vanhan koiransilmän, hävetä tehdessään sellaisia esityksiäkin kunnialliselle miehelle. Niin ja vielä paljon paksumminkin puhuttelivat kuninkaat siihen aikaan toisiaan.
Sai sentään tanskalaisten ylimielisyys läksytystäkin. Kustaa Aadolf meni yöllä elokuun 20 päivää vasten 2,000 miehen kera salmen yli Voionmaahan, jossa ruotsinmielinen väestö oli varannut hevosia hänen tarpeekseen. Siten voivat sotamiehet nopeasti hajaantua ympäri saaren, ja tanskalaiset joka kynsi vangittiin tai surmattiin. Borgholman linnankin täytyi antautua. Se tapahtui lokakuun 7 päivänä.
Kristian kuningas oli jo sitä ennen lähtenyt Kalmarista ja palannut
Tanskaan.
Kustaa Aadolf palasi vasta lokakuun 15 päivänä isänsä luo Rysbyhyn, jossa leiri sijaitsi.
Seuraavana päivänä lähtivät molemmat matkalle Nyköpingiin.
Vielä lähtiessään oli kuningas kirjoittanut kuningattarelle olevansa "hyvissä voimissa", mutta hän petti sekä itseään että puolisoaan. Sotaretken ponnistukset olivat niin vieneet hänen voimansa, ettei hän kolme peninkulmaa matkustettuaan voinut enää kestää tärinää, vaan täytyi hänen Mönsteräsin luona astua venheeseen ja jatkaa matkaa vesiteitse läpi saariston, Kustaa Aadolfin matkustaessa ratsain.
Matkalla kuningas heikontui heikontumistaan, ja saapuessaan
Nyköpingiin lokakuun 26 päivänä ei hän enää voinut puhua.