"Ei ole puutetta miehistä, jotka kelpaavat moiseen", sanoi ankara herra.
Tukholman porvariston hän kutsui miehissä koolle Helgeandsholmaan ja puhui heille ankaria sanoja. Heitä oli häpeä sanoa ruotsalaisiksi miehiksi; tuuliviirejä he olivat, jotka kääntyivät joka tuulen mukaan. Eivätkö he voineet eroittaa oikeaa väärästä samoin kuin voivat valkoisen mustasta? Nyt he olivat saaneet tutustua katolisiin pappeihin ja puolalaisiin, jos he olivat niihin mielistyneet, saivat he laputtaa Puolaan. Hän, herttua, kyllä kustantaa vapaan matkan kaikille köyryselille ja maankavaltajille. Ketkä taasen tahtoivat jäädä kotiin, heitä hän kehoitti olemaan kunnon kansalaisina, joilla oli siksi luonteen lujuutta ja kristillistä mieltä, että voivat torjua luotaan paavilaisuuden kavalat juonet.
Herttua oli kokenut, että rankaisematon rikos vie uusiin, ja rikokseen osattomatkin tarvitsivat varoitusta. Sentähden hän käski tarkoin tutkimaan ja kuulustelemaan, ketkä virkamiehistä, porvareista ja käsityöläisistä olivat puolalaisystävällisiä. Kaikki ne, joiden voitiin todistaa käyneen puolalaisten asioilla, tuomittiin kodeistaan konnuistaan. Kartanoita sallittiin hävittää, ja paljon omaisuutta joutui siten saaliinhimoisten seikkailijain käsiin.
Vangitut herrat odottivat Nyköpingissä tuomiotaan eivätkä olleet ollenkaan varmat päästään. Heidän puolisonsa ja lapsensa vääntelivät kotona epätoivoissaan käsiään eivätkä voineet edes oikein käsittää syytä kaikkeen tähän. Kaikki oli heistä vain kauheaa unta.
Liukastelevat kielet kuiskivat syytöksiään herttuan korviin, ja hänellä oli niin paljon muita tehtäviä, ettei hän aina joutanut tutkimaan oliko niissä mitä perää; sentähden saivat syyttömätkin kärsiä syyllisten keralla.
Danzigista Sigismund kirjoitti herttualle, että Puolan sisäiset levottomuudet olivat hänet pakoittaneet lähtemään heti sinne.
Kaarle hymyili mielessään, hän ei juuri uskonut tällaisia ilmoituksia. Ja muutamien päivien kuluttua saapui viestejä, että kuningas oli lähettänyt avoimia kirjeitä niin ystävilleen Ruotsissa kuin ulkomaisille hoveillekin, syyttäen herttuaa ilmeiseksi kapinannostajaksi ja selittäen, että oli vain pakosta allekirjoittanut Linköpingin sopimuksen ja aikoi suurella sotavoimalla saapua Ruotsiin kärsimäänsä vääryyttä kostamaan.
Tämä oli herttuasta liikaa. "Jos hän luulee saavansa kohdella minua kuin mitäkin kouluteiniä", puuskahti hän, "niin silloin hän on pahoin pettynyt."
Hän oli pian tehnyt päätöksensä: oli kutsuttava koolle valtiopäivät.
Ne kutsuttiinkin Jönköpingiin tammikuun alkupäiviksi 1599.
"Tahdon suoda muille vähän joulurauhaa ja saada hengähdyshetken itsekin, jos se on mahdollista", sanoi hän lähtiessään Örebrohon kahdeksan päivää ennen joulua.