Pienessä kamarissa linnanylisillä asui kaksi työmiestä, jotka, toimittivat halvimmat askareet linnassa. He olivat taipuvaiset tekemään mitä tahansa, ja koska he olivat osoittaneet sangen hyvää ymmärrystä, olivat he saavuttaneet suurta luottamusta. Heidät tunsi koko linnan väki, ja nöyryytensä tähden siedettiin heitä hyvin.
Pieni yliskamari, jossa he asuivat, oli aivan pimeä. Ainoastaan katossa olevasta pienestä luukusta voivat he saada päivänvaloa, mutta siitä eivät he välittäneet. Ja illan tullen päästyään omaan vapauteensa he sulkivat huolellisesti ovensa, panivat suuren rautapuomin eteen ja ripustivat karkean vuodepeitteen oviverhoksi.
He panivat silloin puujalkoihin palamaan suuret vahakynttilät, ja väliin tapahtui, että he vaatenyytistä kaivoivat ilmoille paistetun kalkkunan tai jotakin muuta herkkua, povelta kaivettiin pullo viiniä ja oljilla loikoen pidettiin sitten hurskasta elämää.
Mutta kun pullo oli tyhjä, alkoivat he kuiskien neuvotella keskenään.
"Nyt jos koskaan on hetki käsissä", sanoi nuorempi, joka ei näyttänyt olevan paljoakaan yli kahdenkymmenen.
"Niin minustakin", vastasi toinen, tuskin kolmikymmeninen. "Mutta millä tavoin?"
"Hän nykii jo onkeani", vastasi nuorempi. "Leivonlauluani ei kuule kukaan muu kuin hän."
"Hänet täytyy nukuttaa!"
"Tietysti, emmehän voi viedä häntä heti pois. Kaikki vainukoirat tietysti ovat heti liikkeellä."
"Kunpa vain saisi käsiinsä toisenkin samalla kertaa!"