Ruhtinatar nousi ja meni ikkunan luo. Hän seisoi siellä kauan ja näytti tykkönään unhottaneen Elsan.
Tämä odotti kärsimättömästi ja toivoi ainoastaan pääsevänsä pois.
Täältä ei hän hyötynyt mitään.
Silloin kääntyi ruhtinatar häneen. "Olen ajatellut, että kenties löydämme jonkun keinon", sanoi hän.
Elsa lankesi polvilleen ja suuteli hänen käsiään ja valeli niitä kyynelillään. "Ensimäinen toivonsana minkä olen kuullut, tuli teidän huuliltanne", sanoi hän. "En unhota sitä koskaan."
Herttuatar antoi hänen ensin itkeä itkettävänsä, ja sitten sai hän kertoa rakkaasta Eevastaan kaiken minkä tiesi. Hänen oli pitänyt erään nunnan mukana tulla laivalla Danzigiin, mutta kukaan ei tiennyt mihin hän sitten oli joutunut.
Ylhäinen rouva kuunteli häntä kärsivällisesti. "En tahdo tehdä mitään vain puoleksi", sanoi hän sitten. "Mutta jos mieli toimittaa jotakin, täytyy sinun alituiseen olla läheisyydessäni. Sinun on sentähden tästä päivästä kuuluttava hovipiiriini ja pukeuduttava määrättyyn pukuun."
Herttuatar soitti ja antoi käskynsä kamarirouvalle, joka vei Elsan mukanaan.
Maria Anna Baijerilainen istui kauan mietteissään. "Pater Edvin", muisteli hän. "Missä olen kuullut tämän nimen?"
Samassa aukeni ovi ja huoneeseen astui kiireisesti nuori mies, muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.
Hän oli herttuattaren nuorin poika, Leopold Wilhelm. Hän riensi äitinsä luo, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti: "Kiitos kirkkokunnasta! Se on jo kolmas!" lisäsi hän nauraen.