Eräänä päivänä hän sanoi ruhtinattarelle:
"Hän etsii tilaisuutta tavata minua kahdenkesken. Mitä on minun tehtävä?"
"Pysy täällä minun luonani", vastasi ruhtinatar. "Hänen täytyy sanoa sanottavansa minun ollessani läsnä."
Elsa lopetti tämän jälkeen aamukävelynsä eikä näyttäytynyt koskaan muuten kuin ruhtinattaren seurassa. Alettiin sanoa, ettei tämä voinut elää ilman häntä.
Hovissa alettiin yleisesti puhua paterin ylennyksestä ja hänen pikaisesta matkastaan. Hänen viimeistä kertaa saarnatessaan sulivat kaikki kyyneliin, ainoastaan Elsan silmät pysyivät kuivina, hänestä tuntuivat sanat sisällyksettömiltä korusanoilta.
Seuraavana päivänä pater pyrki ruhtinattaren puheille. Elsa oli läsnä. Se ei näyttänyt olevan hänelle mieleen, hän kysyi eikö saisi puhutella yksityisesti hänen armoaan.
"Ei", vastasi tämä. "Minulla ei ole mitään salattavaa Elsalta eikä hänelläkään minulta."
"Toivokaamme, että neitsyt ansaitsee sellaisen kunnian", sanoi pater. "Oikeastaan minäkin vähästä puolestani teen hänelle kunnian valmistamalla hänelle tilaisuuden etsiä Sevillan luostareista kadonnutta sisartaan."
Hän katsoi terävästi Elsaan, joka punastuen loi silmänsä maahan.
"Hän on minun pyynnöstäni luopunut siitä", sanoi ruhtinatar. "Luulen, että hän voi saada kaipaamansa tiedot tarvitsematta matkustaa niin kauas!"