"Etkö ole kuullut hänestä sitten?"
"Hyvin harvoin", vastasi Kaarina ja kohotti käsiliinansa kasvoilleen.
"Hirveää, kuinka kuuma täällä on."
Ulkoa kuului ääniä, ovi avattiin, ja sisään tulivat neiti Kätchen,
tuskin viisivuotias Kustaa prinssi ja yhdeksänvuotias Juhani, Juhana
III:nnen ja Gunilla Bjelken poika. Molemmat toiset pitivät kiinni
Kätchenin käsistä ja puhuivat yhteen suuhun.
Kätchen neiti oli neljäntoista vuotias. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta pienet pyöreät kasvot olivat vaaleanruskeani kiharain kehystämät. Hymyilevä suu, punaiset posket ja uskolliset, lempeät silmät miellyttivät jokaista. Tervehdittyään ystävällisesti nuoria neitsyitä kiinnitti hän jälleen koko tarkkaavaisuutensa pikku lörpöttelijöihin, jotka edelleen pitivät hänen käsistään.
Nuorin, Kustaa, oli ilmeisesti terve ja reipas poika. Hän ei suurestikaan muistuttanut herttuaa; suuret siniset silmät loistivat hyvyyttä ja elämänhalua, ja valkoiset kiharat, jotka kiemurtelivat hänen kaulallaan, tekivät hänet oikeaksi pohjolan pojan eduskuvaksi.
Juhani prinssillä oli hyvä ja ystävällinen, mutta samalla veltto ulkonäkö. Yleensä oli jotakin levotonta hänen olennossaan, — mutta tällä kertaa hän piteli lujasti prinsessan kädestä ja katsoi häneen aivankuin olisi nähnyt hänessä ainoan, jolta saattoi toivoa oikeutta.
"Kätchen, eikös minun pitänyt antaa talonpojalle rahat hevosesta?" huusi pienin ja pudisti häntä käsivarresta.
"Kyllä, rakkahin, teit aivan oikein!"
"Kätchen, eikö pidä olla tarkka rahoistaan eikä heitellä niitä pois?" huusi vanhempi, melkein itkien ajatellessaan, ettei hänen nytkään ollut myönnetty olleen oikeassa.
"Tietysti, Juhani kulta", sanoi Kätchen hyväillen. "Mutta eihän
Kustaa olekaan heitellyt."