"Luullakseni jokainen sanoo niin mielitietystään."
"Saisitpa vain nähdä hänet, myöntäisit minun olevan oikeassa. Häämme on määrätty vietettäväksi ensi helmikuussa, ja toivoakseni ei tielle tule mitään esteitä", sanoi hän huoaten syvään.
"Oletko tuntenut hänet kauan?" kysyi ystävä, joka mielellään kuuli hänen kertovan.
"Näin hänet ensi kerran äitini sairasvuoteen ääressä. Tulin sodasta raivoissani lomasta, jonka hänen armonsa oli melkein pakoittanut minut ottamaan. Mihin oli minun ryhdyttävä, olihan sota mielityöni ja ainoa iloni. Jos sain joskus pistäytyä kotiin ja puristaa äitini kymmenkunnan, pari kertaa syliini, niin tahdoin heti takaisin liikkuvaan elämään. Mutta nyt oli toisin päätetty."
"Silloin näit hänet?"
"Odota, niin kuulet; kotituliaisiksi sain kuulla, että äitini oli sairas, ja kun ehdottomasti tahdoin mennä hänen luokseen, pyydettiin minua kulkemaan hiljaa, etten herättäisi häntä, jos hän nukkui. Minä riisuin saappaani ja hiivin sukkasillani."
"Hän oli äitisi luona?"
"Älähän keskeytä. Lamppu paloi pöydällä. En voinut alussa nähdä äitiä, sillä hän makasi varjossa. Mutta hänet, johon lankesi valo, sekä näin että kuulin. Hän luki virttä, ja minusta tuntui koko huone olevan täynnä enkeleitä. En tietysti paikaltani hievahtanut. Silloin kuulin äitini äänen! 'Nyt on meidän rukoiltava myös poikani puolesta', sanoi hän. Ja ajatteles mitä tunsin, kun suloinen tyttö, ei ulkoa opituin sanoin, vaan omin täyteläin sydämin pyysi Jumalaa suojelemaan minua kaikista vaaroista ja johdattamaan minut terveenä takaisin äitini syliin. Rukoili, että olisin armelias soturi ja että Jumala antaisi minulle anteeksi sen pahan, minkä sain aikaan, sillä teinhän sen isänmaata puolustaessani."
"Voitko pysyä tyynenä?"
"En, vaan syöksyin esiin. Kuinka sitten kävi, en tiedä… äitini hyväilyt… hänen kaino hämmennyksensä… se oli kuin tähtisade ihastuneiden silmieni edessä."