Pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ilmaisi kuningas sydänsurunsa samanikäiselle sukulaiselleen, ja Julius herttua tarjoutui käyttämään kaiken vaikutusvaltansa taivuttaakseen leskikuningattaren suostumaan kuninkaan hartaimpaan toivomukseen.
Heidän saapuessaan Tukholmaan oli siellä ilo suuri, ja vastaan rientänyt kansanjoukko tervehti häntä riemuiten.
Kuningatar otti rakkaan poikansa vastaan koko hovinsa ollessa läsnä, sulki hänet syliinsä ja sanoi, että koska äidinrakkaus oli korkein ja pyhin kaikista tunteista, oli Kustaan se aarre asetettava yli kaiken maailmassa.
Kustaa Aadolf vastasi, että hän toivoi voivansa elää niin, että ansaitsi tämän rakkauden. Sen jälkeen kääntyi hän tervehtien läsnäoleviin.
Hän, Ebba, seisoi allapäin eikä rohjennut kohottaa katsettaan, mutta Kustaan sanat, niin yksinkertaiset kuin ne olivatkin, ajoivat punan hänen poskilleen. Kuinka hän oli kaunis, ja kuinka Kustaa rakasti häntä!
Rukoileva katse leskikuningattareen… mutta tämän katse oli ankara ja kylmä. Kuninkaan oli vaikea malttaa mieltään ja hän poistui huoneesta jokseenkin nopeasti.
Kristina rouvan silmät leimahtivat. Jollei poika voinut päästä tuosta tuhmasta rakkaudesta, keksi hän kyllä apukeinot!
Hänen vielä miettiessään, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, pyysi Julius hänen majesteetiltaan yksityistä keskustelua. Kuningatar väänteli vihoissaan käsiään, kun kuuli, että asiana oli puhuminen kuninkaan hellän rakkauden puolesta.
Kristina hillitsi kuitenkin kiihtymyksensä ja vastasi ainoastaan toivovansa, että he molemmat tutkisivat sydäntään. Jos he vielä muutamain vuosien kuluttua tunsivat samoja tunteita toisiaan kohtaan, pitäisi hän heidän rakkauttaan Jumalalle otollisena ja katsoisi olevansa velvollinen suostumaan.
Tämä viesti vietiin kuninkaalle, joka oli ilosta poissa suunniltaan ja lahjoitti herttualle kultaketjun.