Hänen saapumistaan tervehti riemulla niin päällystö kuin miehistökin. Ei ainoastaan hänen persoonallisuutensa ja ystävällinen esiintymisensä, vaan kenties vielä enemmän hänen huolenpitonsa ja osanottonsa kaikkia kohtaan voitti heti kaikki sydämet puolelleen.
Evert Hornin seuraamana meni hän leiriin, keskusteli sotamiesten kanssa ja tiedusteli heidän olojaan. Hän käsitti liian selvään, että nämä suomalaiset ja ruotsalaiset soturit kärsivät miltei nälänhätää ja ryhtyi heti mitä pontevimpiin toimiin elintarpeiden hankkimiseksi. Hankkijat onnistuivat hyvin, ja kun he parin päivän kuluttua palasivat leiriin, toivat he suuret joukot härkiä, lehmiä, lampaita ja sikoja. Heitä tervehdittiin hurraahuudoin, ja siitä hetkestä olivat sotamiehet valmiit tekemään mitä tahansa kuninkaan puolesta.
Siihen aikaan saapuivat Cobron ja Mönichhofen joukkoineen, ja piiritys alkoi. Linnoitusta puolustettiin urhoollisesti. Toisessa rynnäkössä kaatui Mönichhofen, mutta vihollinen laski aseensa, ja Augdov oli ruotsalaisten vallassa.
Kustaa Aadolf, joka suurella miehuudella oli ottanut osaa taisteluun, oli iloinen ja onnellinen. Tällä valloituksella oli hän turvannut etelärajan raakalaisvihollisiaan vastaan.
Ja syyskuun 11 päivänä palasi kuningas Narvaan.
Täältä kirjoitti hän Ebballeen ja valitti "että hänen niin monia kuukausia oli täytynyt olla poissa rakkaimpansa seurasta voimatta edes kirjoittaa hänelle. Kun nyt tuli tilaisuus, ei hänen sydämensä saisi lepoa, jos hän löisi sen laimin. Erittäinkin hän kiitti Jumalaa siitä, että hänen oli suotu voittaa vihollisensa."
Vuoden sotaretki oli lopussa, varastot olivat tyhjennetyt, ja syyssateet olivat tehneet tiet aivan mahdottomiksi kulkea.
Kuningas päätti sentähden lähteä kotiin, ja De la Gardie, joka itsepintaisesti oli pyytänyt lomaa, sai luvan tulla mukaan. Evert Horn sai sillaikaa hoitaa armeijan ylintä päällikkyyttä.
Herttua Julius sai vartavasten pyynnöstään tulla mukaan Ruotsiin.
Matka suunnattiin Rääveliin ja sieltä meritse Ahvenanmaan saariston kautta Tukholmaan.