Mies oli varmaan käsittänyt, että hänen ainoa pelastuksensa oli antautuminen armoille, sillä hän vastasi epäröimättä: "Kuningas antaa kuparinmyynnin toisiin käsiin."
"Entä sitten?"
"Arvoni on mennyt, minun täytyy lähteä maasta."
"Vai niin", sanoi Kristina tyytyväisenä ja katseli häntä terävästi, ilmeisesti iloiten siitä epätoivosta, joka kuvastui hänen kasvoillaan. "Mitä antaisitte tästä paperista?" kysyi hän sen jälkeen.
Mies vilkaisi häneen. Tarkoittiko hän sitä todella vai ilvehtikö hän armottomasti uhrinsa kanssa? Ei, hänen katseessaan oli jotakin, joka sanoi sen olevan totta ja joutuen aivan suunniltaan miekkonen huudahti: "Kaiken, kaiken mitä minulla on!"
Kuningatar kohotti liinansa kasvoilleen peittääkseen riemunhymyään. Sitten hän katsoi miestä tuimasti silmiin. "Ajatelkaa tarkoin", sanoi hän, "onko mitään, jonka tahdotte eroittaa itsellenne?"
"Ei, ei mitään."
Kuningatar vetäisi henkeään. "No, viekää sitten tämä paperi tyttärellenne!"
"Tyttärelleni?" kysyi mies ihmeissään.
"Olen nähnyt hänet", sanoi Kristina kiireesti. "Hän on kaunis, hyvin kaunis, ja yhdennäköisyytensä tähden erään toisen henkilön kanssa sopii hän…"