Lorun lopuksi ruotsalaisten täytyi luopua kaikista valloituksistaan paitsi Pernovaa.
Kun Stjernsköld älysi, että häntä oli vedetty nenästä, joutui hän epätoivoon ja pyysi kirjeessä kuninkaalta eroaan! Kuningas kuitenkin antoi navakan vastauksen, ja hänen sanansa tepsivät niin Niilo Stjernsköldiin, että hän ryhtyi entistään topakammin toimeen. Puolalaiset, jotka ylivoimaisin joukoin olivat marssineet Pernovaa vastaan, eivät hänen lujan asemansa tähden uskaltaneet alkaa mitään, vaan ryhtyivät uudestaan neuvotteluihin.
Muuta ei Kustaa Aadolf ollut tarkoittanutkaan. Hänen tarkoituksensa oli vain saada puolalaiset taipuvaisiksi rauhaan. Kun puolalaiset sentähden itse ehdottivat aselepoa, oli hän heti siihen taipuvainen, osoittaakseen koko maailmalle — kuten hän sanoi — ettei hän suinkaan halunnut sotaa, mikäli kunnialla voi saada asiat rauhalliseen ratkaisuun. Ehdoista sovittiin jokseenkin pian, ja syksyllä 1618 aseleposopimus allekirjoitettiin. Aseet oli heti laskettava molemmin puolin, ja jos jompikumpi puoli tahtoi aloittaa taistelun uudelleen, oli irtisanominen tehtävä kolme kuukautta edeltäpäin.
* * * * *
Vuoden 1618 alussa oli köyhtynyt Ruotsi onnistunut haalimaan kolmannen neljänneksen Elfsborgin lunnaista. Odottamatonta oli se ollut Kristian kuninkaastakin. "Aika näyttää, kuinka viimeisen maksun käy", kirjoitti hän lähettiläälleen Lontooseen.
Parhaimpain miestensä, Akseli Oxenstjernan ja Juhana Skytten kanssa työskenteli Kustaa Aadolf sen vuoden etupäässä maan sisäisten asiain järjestämisessä. Aateliston erivapaudet, kirkon asiat, virkakunnat ja opetuslaitokset, elinkeinojen elpyminen ja sotataidon parantuminen, ne olivat kukin kohdaltaan siksi tärkeitä kysymyksiä, että ne vaativat niin hänen kuin valtaneuvostenkin kaikki ajatukset.
Maaliskuun alussa saapui aivan odottamatta tieto, että Juhana herttua oli äkkiä kuollut. Hänen tilansa ei ollut viime aikoina huonompi kuin viime vuonnakaan. Kuolema tuli yhtä odottamatta kuin hiljaakin, kevein käsin oli vapauttaja sulkenut hänen silmänsä.
Leskikuningatar matkusti heti Gråborgiin "lohduttamaan syvästi surevaa tytärtään." Tähän ei kuitenkaan näyttänyt kuolemantapaus kovin syvästi koskeneen. Hän puhui enimmäkseen itsestään ja siitä, että hänen oli nyt pakko istua useita kuukausia hunnutettuna ja harsotettuna, ja se oli aivan liikaa hänen siedettäväkseen.
Herttuan testamentti, joka lähetettiin kuninkaalle, sisälsi pyynnön, että herttuakunnan tulot vielä jonkun aikaa varattaisiin herttuan velkojen maksuun, "niin etteivät pettyneet velkojat saisi syytä nurista ja valittaa hänen tomulaan."
Ruhtinaskuntaa oli herttuan hallituksen aikana hoidettu niin huonosti, että ennestään rikas Itä-Gföötanmaa oli nyt yhtä köyhtynyt kuin sen herttuakin. Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että hallitus oli ollut suosikkien käsissä, jotka olivat yhtä tuhlaavaisia ja yhtä ajattelemattomia kuin heidän herransakin.