Pitkän, petollisen tyvenen jälkeen, sellaisen, joita usein on myrskyn edellä ja jonka aikana eri mielipiteet koettivat kumota toisiaan mitä katkerinta uskonvihaa uhkuvin taistelukirjoituksin, oli vihdoin rajuilma puhjennut ilmoille.
Kuningas Sigismund oli läheisissä sukulaisuussuhteissa itävaltalaisen hallitsijahuoneen kanssa. Sen silloinen ruhtinas Ferdinand II ja Puolan hallitsija tunnustivat samaa uskonoppia ja samaa valtiollista maailmankatsomusta, ja oli enemmän kuin todennäköistä, että he sellaisessa taistelussa tulisivat kaikin voimin tukemaan toisiaan.
Edellyttäen, että Sigismund joukkoineen avustaisi Ferdinandia tämän kukistaessa Böömin levotonta väestöä, oli sangen luultavaa, ettei hän samaan aikaan joutaisi hätyyttelemään Ruotsia, ja Kustaa Aadolf toivoi sentähden saavansa pitemmät ajat olla rauhassa puolalaisilta.
Toisin oli laita Tanskaan nähden. Sieltä saattoi Ruotsi odottaa mitä pahaa tahansa. Vielä ei ollut maksettu viimeinen neljännes Elfsborgin lunnaista, ja mikä vieläkin pahempi, kuningas ei nähnyt mitään keinoa velan suorittamiseksi. Jollei maksu tapahtunut oikeissa ajoin, saattoi tapahtua mitä tahansa.
Saattoi tulla kysymykseen, ettei linnoitusta palautettaisi lainkaan, jos suoritus myöhästyi.
Kustaa Aadolf ja Oxenstjerna miettivät turhaan mahdollisuuksia tästä pulmasta selviytyäkseen. Maassa oli mahdoton saada kokoon selvää rahaa. Tyytymättömyys raskaihin veroihin oli sitä paitsi niin suuri ja yleinen, että monin paikoin pelättiin kapinaa.
Silloin pilkahti viime hetkessä valonsäde läpi pimeyden. Hansakaupungit ja Hollanti olivat kallistaneet korvansa Kustaa Aadolfin esityksille ja hänen suureksi ilokseen selittäneet olevansa halukkaita lainaamaan hänelle summan, joka tarvittiin tanskalaisten kanssa tehdyn sopimuksen täyttämiseen määräaikanaan. Siitä huolimatta oli Kustaa Aadolfista epäilyttävää, saisiko hän Elfsborgin hyvällä takaisin, ja hän lähetti varmuuden vuoksi Juhana Skytten Hollantiin hankkimaan laivoja siltä varalta, että tarvitsisi ryhtyä tarmokkaampiin toimenpiteihin.
Kuka tiesi miten asian olisi käynyt, jollei Euroopan asema olisi ollut sellainen, että Kristian IV katsoi viisaaksi noudattaa lankonsa Englannin kuninkaan Jakobin neuvoa ja lähestyä Ruotsin kuningasta.
Kun lunnaitten loppusumma tavalliseen tapaan suoritettiin
Elfsborgissa tammikuun 20 päivänä, palautettiin linna vastaväitteittä
Ruotsille, ja Herman Wrangel otti sen vastaan Kustaa Aadolfin
puolesta.
Kohta sen jälkeen kokoontui kuusi valtaneuvosta molemmista valtakunnista Ulfsbäckin pappilaan sopimaan kaikki pienet riidat tulleista ja muusta sellaisesta, joita viime hetkessä oli syntynyt.