"Kaikki ne sodat, joita Euroopassa käydään, ovat kietoutuneet keskenään yhdeksi ainoaksi sodaksi", sanoi Kustaa Aadolf siitä eurooppalaisesta sodasta, joka on saanut kolmikymmenvuotisen sodan nimen.
Se oli uskonnollinen sota sikäli kuin sen ratkaisusta riippui, oliko protestanttisuus tuleva pysyväiseksi Saksassa, kenties koko Euroopassakin. Mutta kun roomalaiset, espanjalaiset ja itävaltalaiset suunnitelmat eivät tarkoittaneet sortaa ainoastaan uskonnollista, vaan valtiollistakin vapautta Saksassa, niin siitä syntyi samalla kertaa valtiollinen sota, joka lisäksi uhkasi protestanttisten maiden, Ruotsin ja Tanskan ja katolisen Ranskan itsenäisyyttä ja pakoitti ne ottamaan osaa taisteluun.
Kolmikymmenvuotinen sota oli sentähden yhtä paljon eurooppalainen kuin saksalainenkin sota.
Sodan puhjetessa oli eri valtojen asema sellainen, että niistä seitsemästä vaaliruhtinaasta, jotka keisarin ohella edustivat korkeinta valtaa Saksan valtakunnassa, oli kolme protestanttista ja kolme katolista. Habsburgin huoneen alusvaltiona ei Böömi käyttänyt äänioikeuttaan vaaliruhtinaskollegiossa, ja eri uskontunnustukset olivat kokouksissa siten jotenkin tasan edustetut.
Protestanttisista vaaliruhtinaskunnista oli Saksi mahtavin, mutta sen kanta valtiollisissa kysymyksissä oli sellainen, että se tarjosi vähän turvaa protestanttisuuden asialle. Sen äärimmilleen yltynyt oikeaoppisuus asetti sen jyrkkään ristiriitaan evankelisen unionin johtajan, reformoidun Pfalzin kanssa, ja molempien vaaliruhtinaskuntien välit olivat riitaiset valtiollisistakin syistä. Pfalziin liittyi tavallisesti Brandenburg, joka liittyi puhdistetun opin tunnustajiin vuonna 1614, mutta ei ollut vielä näytellyt mitään merkitsevämpää osaa niissä tapauksissa, jotka Saksanmaata kuohuttivat. Brandenburgin vaaliruhtinaalla oli muuten läänityksenä Itä-Preussi kuningas Sigismundilta, ja hän luonnollisesti tahtoi pysyä korkean lääniherransa suosiossa.
Näitä heikkoja, horjuvia voimia vastaan esiintyi katolilaisuus yksimielisyydellä ja voimalla. Katoliseen kirkkoon oli vuodatettu uutta elämää, ja sen edusmiehiä olivat etupäässä Maksimilian Baijerilainen ja Ferdinand Steyermarkilainen. Molemmat oli kasvatettu Ingolstadtissa, ja siemen, joka siellä oli kylvetty heidän nuoriin sieluihinsa, oli jo kantanut hedelmän.
Maali, johon he pyrkivät, oli ennen kaikkea katolisuuden ponteva lujittaminen koko Saksassa. Muutamin ripein, mutta vilpillisin toimenpitein oli Ferdinand onnistunut vuonna 1617 tunnustuttamaan itsensä Böömin perintökuninkaaksi. Hallituksensa hän aloitti avonaisesti rikkomalla majesteettikirjeen sen tärkeimmässä kohdassa, joka koski vapaata uskonnonharjoitusta yli koko maan. Mutta heti sen jälkeen purkautuikin rajuilma, joka pian oli kasvava vallankumoukseksi.
Maksimilian puolestaan menetteli varovasti. Hän vaikutti hiljaisuudessa katolilaisuuden puolesta, samalla lujalla johdonmukaisuudella työskennellen Baijerin suurentumisen hyväksi.
Kaikki katoliset harrastukset yhtyivät näihin molempiin tuodakseen heidän kauttaan julki vaatimuksensa. Pelolla protestantit näkivätkin ne pilvet, jotka kasaantuivat heidän päittensä ylle.
Tähän aikaan oli Juhana Kasimir puolisoineen muuttanut Ruotsista Pfalziin. Niin tämän suulliset kertomukset Ruotsin kuninkaan urhoollisuudesta kuin sekin mitä jo ennen olivat tuhannet muut kertoneet Kustaa Aadolfista, johti siihen, että pfalzkreivi sai tehtäväkseen palata Ruotsiin taivuttelemaan ja rukoilemaan Ruotsin kuningasta, että tämä asevoimin ja rahoin auttaisi kärsiviä uskonveljiään siinä peloittavassa taistelussa, joka uhkasi.