Hän olisi aivan hyvin voinut antaa varmat takeet tyttärensäkin puolesta. Sillä kahdeksantoista vuotias prinsessa Maria Eleonora oli jo kauan unelmoinut Kustaa Aadolfista, joka oli hänen sankarinsa ja ihanteensa. Prinsessa oli onnistunut saamaan hänen valokuvansa ja kuunteli mielellään niitä satumaisia huhuja, joita hänestä kerrottiin. Hovissa sanottiinkin häntä leikillä Kustaa Aadolfin morsiameksi, eikä hän koskaan väittänyt sitä vastaan.
Tahdoton lapsi, jossa ei ollut luonteenlujuuden merkkiäkään, oli ylen ihastunut ajatellessaan, että uljas kuningas suojelisi häntä sylissään. Ketään ei voi sattuvammin verrata harhaan lentäneeseen metsän pikkulintuseen kuin Maria Eleonoraa; valitettavasti hänestä ei koskaan muuta tullutkaan.
Kuultuaan, ettei vaaliruhtinaan omatunto sallinut hänen hyväksyä
Kustaa Aadolfin kosintaa, huudahti Maria Eleonora:
"Hän on minun omatuntoni, en huoli kenestäkään muusta kuin hänestä!"
Ainoastaan vaaliruhtinaan nimenomainen lupaus, ettei hänen onneaan mitenkään estettäisi, saattoi vihdoin häntä lohduttaa.
Tukholmassa ei sillaikaa puhuttu mistään muusta kuin kuninkaan aiotusta avioliitosta. Huhu levisi laajalle, joutui pian Puolaan Sigismund kuninkaankin korviin, joka kaikin voimin koetti tehdä tyhjäksi liittoa Ruotsin ja Brandenburgin välillä.
Juuri silloin kuoli yhtäkkiä vaaliruhtinas Juhana Sigismund, ja joulun aikaan 1619 astui sijalle hänen poikansa Yrjänä Vilhelm. Tämä oli reformeerattu kuten isänsäkin ja pelkäsi vielä enemmän kuin tämä loukata puolalaista yliherraansa. Kun sentähden Sigismund kosi poikansa Uladislaun puolesta prinsessa Maria Eleonoraa, olisi vaaliruhtinas luultavasti pakoittanut sisarensa suostumaan tähän avioliittoon, jollei hänen äitinsä olisi jyrkästi asettunut sitä vastaan.
Lieneekö siihen vaikuttanut Kustaa Hornin kertomus, että asiasta oli kyllin neuvoteltu, mutta Kustaa Aadolf päätti heti matkustaa itse Berliniin ja viedä asian perille.
Mutta ruotsalaisten mielipide ehdotetusta avioliitosta oli sillävälin ehtinyt muuttua. Juhana Kasimir varoitti hartaasti liitosta brandenburgilaisen huoneen kanssa. Yrjänä Vilhelmiin ei hänen mielestään ollut luottamista, ja kuningas saattoi muualla tehdä paremmat naimiskaupat ja saada hyödyllisemmän liittolaisen.
Kustaa Aadolf ei näihin kaikkiin esityksiin vastannut mitään, hän oli tehnyt päätöksensä. Pfalzkreivi saattoi monessa suhteessa olla oikeassa, mutta mitkään juorut ja jutut eivät saaneet miestä estää täyttämästä velvollisuuttaan, ja hän piti ehdottomana velvollisuutenaan, että asia oli brandenburgilaisten kanssa saatava selvään ratkaisuun.