Uusi hämmästyksenaihe. Kuninkaalla ei ollut tapana unhoittaa velvollisuuksiaan; mikä aiheutti nyt tämän näennäisen laiminlyönnin? Täytyi olla syy, mutta mikä?
Pfalzkreivi teki tiedusteluja; mutta kun laivankapteenit eivät sanoneet tietävänsä syytä, päätti hän — ainakin toistaiseksi — taipua kohtaloonsa.
Koko päivä kului levottomassa odotuksessa. Tuuli, joka nyt oli oivallinen, paras mitä saattoi toivoa, voi helposti kääntyä, saisi virua useita viikkoja saaristossa. Mitä kaiken kohtuuden nimessä hänen majesteettinsa ajattelikaan? Päivä kului iltaan, kannella oli hiljaista kaikkialla. "Katsokaas, eikös tuolta tule kuninkaan oma näkinkenkä!"
"Ei, mahdotonta!"
"Aivan varmaan, ei epäilystä lainkaan."
"Se tulee suoraan tänne!"
"Mitä se merkitsee?"
Muutamissa minuuteissa pursi oli laskenut amiraalilaivan kylkeen, ja ennenkuin kukaan ehti selvitä hämmästyksestään, oli Kustaa Aadolf harmaassa matkapuvussa hypähtänyt venheestä laivaan.
Nytkös oli riemu rajaton! Kaikki tiesivät minne oltiin matkalla, ja kaikki olivat ihastuneita, kun saivat olla mukana — ainakin kappalen matkasta — kaikki paitsi yhtä, ja hän oli Niilo Eerikinpoika Dalahaminasta. Hänelle oli luvattu vastaus kosintaansa hänen palattuaan takaisin pursimatkalta, ja nyt hän ei saanutkaan palata kotiin. Kuningas käski hänet mukaan pitkälle matkalle, ja riistääkseen häneltä kaiken mahdollisuuden palata kotiin, he upottivat venheen hänen silmiensä alla, ajatelkaas, uuden venheen!
Heti yleisen hälinän hieman asetuttua kuningas kyseli tarkoin, millaisessa kunnossa amiraalilaiva oli. Kapteenin täytyi tehdä selko muona- ja ampumavaroista, näyttää, että tykkiaukot olivat hyvin suletut ja laiva huolellisesti puhdistettu, ja taata siitä, että laivalla oli riittävästi suopaa ja rasvaa tankojen ja mastojen voitelemiseen. Kaikkea kyseli kuningas yhtä tunnontarkasti ja kaikki hänelle näyteltiin, irtain ja kiinteä, tuores ja kuiva, taklaukset ja touvit.