"Pyydä veljeäni vaaliruhtinasta tulemaan tänne, heittäydyn hänen läsnäollessaan Kustaa Aadolfin syliin ja rukoilen häntä viemään minut täältä. Tahdon seurata häntä kaikkialla, sodassa ja rauhassa!"
"Sitä ei hän sallisi."
"Hän ei voi vastustaa rukouksiani. Hänen ollessaan taistelussa istuisin odottaen hänen teltassaan, kun en kuitenkaan voisi hänen suojelusenkelinään liidellä hänen yllänsä."
"Uneksija! Huomaan, että täytyy taipua toiveihisi".
Tämän jälkeen syntyi vilkas viestien vaihto linnan ja "Cöln an der Spree"-majatalon välillä. Jo päivänkoitteessa nähtiin juoksijain ja lakeijain kuljettavan kirjeitä korkeilta ruhtinattarilta pfalzkreiville ja päinvastoin.
Eräänä aamuna, kun kello ei ollut vielä lyönyt kolmea, saapui majataloon lähettiläs hovista ja kysyi Aadolf Kaarlonpoikaa, "hänen ruhtinaallisen armonsa adjutanttia".
Lähettiläällä oli mahtanut olla jotakin erityisen tärkeää sanottavaa, koska samainen Aadolf Kaarlonpoika samana päivänä lähti linnaan.
Juoru kertoi, että vaaliruhtinatar itse oli neuvonut hänet tyttärensä luo. Kukaan ei tiennyt mitä siellä sisällä sanottiin, mutta kun vaaliruhtinatar salavihkaa vilkaisi oviverhojen raosta, näki hän tyttärensä Aadolf Kaarlonpojan sylissä ja antavan tälle pitkän suudelman.
Uutinen herätti huomiota; koko Berlinissä ei muusta puhuttukaan, mutta asia ei ollut sillä ratkaistu.
Suudelma oli kieltämättä annettu, mutta Brandenburgin hovilla oli sentään omat epäröimisensä. Asiaa oli vieläkin ajateltava.