Jo ensimäisenä päivänä saapumisensa jälkeen sai kuningas sellaista kokea. Hovi teki vieraineen kävelyretken kauniissa linnanpuistossa, ja mitättömänä kapteenina oli Kustaa Aadolfin pysyteltävä korkean herrasväen jälkivietteessä.
Jostakin syystä hän kulki toista tietä, joka sentään oli niin lähellä muun seurueen kulkemaa, että hän kuuli erään nuorista ruhtinattarista lausuvan ranskaksi sisarelleen, viitaten kuninkaaseen: "Nuo ruotsalaiset varmaankin ovat nenäkästä ja hävytöntä väkeä."
Mutta seuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin kuin että muuan hoviherroista kääntyi Kustaa Aadolfin puoleen kysyen, eikö olisi saatava aikaan avioliitto Ruotsin kuninkaan ja ruhtinatar Katarinan välillä.
Kustaa Aadolf vastasi vältellen, ja keskustelu suuntautui toisiin asioihin. Mutta eräänä toisena päivänä oli muutamain ruotsalaisista herroista tehtävä pieni retki, ja kansleri Rudolf määrättiin heidän seuralaisekseen.
Tämä mieltyi suuresti sivistyneeseen ruotsalaiseen kapteeniin, ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssansa koko matkan. Aluksi puhuttiin minkä mistäkin, mutta kun kuningas näki piispojen suuret linnat ja läänitykset, huudahti hän vilkkaasti: "Tuollaista prameutta ei kuninkaani sietäisi! Me olemme aikoja sitten pakoittaneet papit pysymään nöyrinä paimenina eikä esiintymään suurina herroina!"
Ovela kansleri käsitti heti, ettei hänellä ollut edessään mikään tavallinen laivankapteeni, vaan että tämä oli varmaan kuninkaan luottamusmies.
Vaaliruhtinaallinen hovi olisi ihastuksella nähnyt ruhtinatar Katarinan ja Ruotsin kuninkaan menevän naimisiin, ja kansleri koetti sentähden johtaa keskustelun tähän arkaan kysymykseen.
"Ruotsin kuningas kuulema puhuu saksaa ja ranskaa sangen hyvin", sanoi hän muun muassa.
"Enpä juuri tiedä", vastasi Kustaa Aadolf. "Hän puhuu jokseenkin samoin kuin minä."
"On vain ihme ja kumma", jatkoi kansleri, "että ruotsalaiset sallivat kuninkaansa niin kauan olla naimatonna; valtakunnan tyyneys ja turvallisuus on suuresti riippuvainen kruununperimyksestä."