Matka, jolle lähdettiin suurimmassa kiireessä, kävi Berlinistä Braunschweigiin ja sieltä Mecklenburgin kautta Wismariin, missä korkeat matkustajat, leskiruhtinatar, Maria Eleonora, hänen nuorempi sisarensa ja tätinsä nousivat ruotsalaiseen laivaan.
Valta-amiraali oli saanut käskyn pitää Tanskaa valppaasti silmällä. Liikkui nimittäin huhu, että Kristian IV ajatteli mennä merille muutamain laivojen kera muka toivottamaan prinsessaa, joka oli hänen puolisovainajansa veljentytär, tervetulleeksi pohjolaan. Ruotsissa luultiin, että tarkoitus oli uhitella ja "näyttäytyä merellä". Jos hän esiintyi kopeasti Gyllenhjelmiä vastaan ja vaati, että ruotsalaisten laivojen oli laskettava latvapurjeensa, ei siitä ollut kieltäydyttävä, jos naisväki oli laivalla, mutta kuningas kyllä "oli pitävä lopusta huolen ja aikanaan maksava". Jos kuningas oli itse laivastossa, ei ollut oltava tietävinäänkään, vaan kohteliaasti kutsuttava hänet häihin.
Sillä välin kuningas oleskeli Kalmarissa, joka vielä oli melkein samassa surullisessa tilassa kuin sodan aikaan. Useimmat talot olivat puolipalaneita raunioita, ja niissä, jotka olivat asuttavassa kunnossa, vallitsi äärimäinen hätä ja kurjuus. Kaksi taloa, joiden asujamet olivat kaikki kuolleet ruttoon, poltettiin kuninkaan käskystä ja tasoitettiin maata myöten.
Eräässä kirjeessä valtiokanslerille kuningas kirjoitti, ettei Kalmarissa saanut mitään ostaa eikä lainata, ja ne elintarpeet, joita hän oli odottanut muualta, olivat jääneet tulematta. Muutamia kalereja, joihin Tukholmassa oli lastattu liinoja, lakanoita ja muita taloustarpeita, oli vastatuuli pidättänyt saaristossa viikkokausia, ja tuskinpa ne pääsivätkään ajoissa perille. Jollei valtiokanslerin mukanaan viemät asiamiehet palanneet ajoissa Saksasta tavaroineen, ei pitojen pulskuutta voinut kehua, sillä ei ollut makeisia, ei mausteita eikä juomamaljoja. Kuningas toivoi kuitenkin, että kaikki ehtisi kuntoon siihen onnelliseen hetkeen, jona hän saisi kohdata "armaan sydämensä valtiattaren".
Ruotsin laivaston matka Wismarista kävi kuitenkin nopeammin kuin oli rohettu toivoa. Kustaa Aadolf valmisteli vielä parhaallaan prinsessan vastaanottoa, kun hän lokakuun 17 päivänä aivan odottamatta sai tiedon, että laivasto oli laskettanut saaristoon. Hän hylkäsi silloin tuumansa, että kohtaus tapahtuisi kauempana maissa, ja päätti jäädä Kalmariin.
Heti kun amiraalilaiva, joka toi korkean herrasväen, näyttäytyi sataman suulla, nousi kolme valtaneuvoksista kalereihin toivottaen prinsessan tervetulleeksi pitkällä ruotsinkielisellä puheella, josta hän tietysti ei ymmärtänyt sanaakaan.
Sen jälkeen saatettiin morsian sukulaisineen ja seurueineen — viimeksi mainittuun kuului yhdeksäntoista ylempi- ja alempiarvoista henkilöä — linnan luo, jossa kuningas oli vastassa. Uteliaiden katseiden seuratessa vei hän heidät sisään linnaan ja täällä sai hän vihdoin toivottaa nuoren morsiamensa tervetulleeksi.
Maria Eleonora oli aivan hurmautunut onnestaan, hän ei voinut kääntää Kustaa Aadolfista silmiään. Hän oli hänen ihanteensa, ja kärsimättömästi häh viittasi pois ne, jotka häntä puhuttelivat, hänellä ei ollut silmää eikä korvaa muille kuin kuninkaalle.
Hänen tavattoman kauneutensa häikäisemänä ja ihastuneena hänen lapsellisesta ihailustaan nuori kuningas tunsi itsensä sangen onnelliseksi, ja seuraavina päivinä, joina ajan tavan mukaan karkelot ja iloittelut vaihtelivat upeain ateriain kanssa, oli hän iloisimmista iloisin.
Hän tahtoi näyttää tulevan puolisonsa kansalle, senkin oli opittava häntä rakastamaan. Heidän ympärillään tunkeiltiin, eikä riemusta tahtonut tulla loppuakaan.